Kuva: Wikimedia Commons

”I cannot pretend I am without fear. But my predominant feeling is one of gratitude. I have loved and been loved; I have been given much and I have given something in return; I have read and traveled and thought and written. I have had an intercourse with the world, the special intercourse of writers and readers.

Above all, I have been a sentient being, a thinking animal, on this beautiful planet, and that in itself has been an enormous privilege and adventure.”

Lauantaina menehtyi mies, joka avasi silmäni tieteelle.

Luulin pitkään (lue: ainakin koko lukioajan) kovien tieteiden olevan finninaamaisten ja sosiaalisesti kömpelöiden laiheliinipoikien pätemisen tapa, jolla he kompensoivat muiden, kiinnostavampien avujen puutetta. Sitten kasvoin aikuiseksi, havahduin ajatusteni raadollisuuteen – ja ennen kaikkea aloin älytä, miten vitsin luovaa tieteen tekeminen voi olla!

Yksi tärkeimpiä innostajia tällä omien ennakkoluulojeni tiedostamisen matkalla on ollut Oliver Sacks; mies, joka kirjoittaa tieteestä lempesti, lämpimästi ja tarkkasilmäisesti, ihmistä unohtamatta. Pakko hihkua: uijui miten magee tyyppi! Harmittaa, että tustuin hänen tuotantoonsa niin myöhään.

Jos et vielä ole lukenut miehen kirjoja, tee se heti. Suosittelen aloittamaan tsekkaamalla Sacksia käsittelevän the Atlantacin artikkelin sekä erityisesti hänen syöpädiagnoosin saamisen jälkimainingeissa kirjoittamansa the New York Timesin esseen, josta ylläoleva lainauskin on peräisin. 

Ihaillen ja innoittuneena makustelen Sacksin sanoja. Huhhuh.