//www.youtube.com/embed/oAmnkPUFMHg?rel=0

Viime aikoina olen havahtunut siihen, että en ole enää porukan juniori tai työpaikan pikku perehdytettävä. Olen aikuinen. AI-KUI-NEN. Ja se herättää kauhua. En voi enää piiloutua nuoruuden epävarmuuden taakse joka kerta kun olen kykenemätön tekemään päätöksiä. Nuori ja näpsäkännäköinen ei ole enää valttikortti, joka kääntää huomion pois siitä tosiasiasta että olen ihan vitun pihalla ihan vitun koko ajan ja teen kunnianhimoisesti kaikkea muuta kuin sitä mikä tuntuu sydämessä tärkeimmältä.

Minulla on yksi iso unelma ja muutama pienempi. Kaikki sellaisia, joita en uskalla edes ääneen sanoa, niin naurettavilta ne kuulostavat. Preposterous, inttää aivokoppa. Ja silti ne lähestulkoon pakottautuvat sydänlastasta läpi ja sinkoavat minut innosta ulkoavaruuteen aina kun uskallan suoda niille pienenkin toiveikkaan ajatuksen. 

Joutilaina päivinä olen lukenut paljon ihailemieni naisten elämistä. Viimeistään minun iässäni useimmat heistä olivat höyryveturin lailla kulkemassa kohti kohtaloaan. Kaikkia heitä yhdistää jonkinlainen defining moment, joka herätti havahtumaan oman intohimon seuraamiseen. 

Mä tunnen itseni ja tiedän kuka olen mutta en tee asioita joita sydän sanoo. Odotan itse tuota hetkeä vielä. Toivottavasti pian koittaa se kohta elämässä, josta retrospektissä pääsen sanomaan …and that’s when I came to be.

Mä olen 13-vuotiaasta asti ajatellut että on jo liian myöhäistä, olen liian vanha, kaikki on menetetty. Ehkä nyt, tuplasti tuon ikäisenä, on aika kasvattaa munasarjat ja päättää, että nyt mennään.