Ennustin oikein. Ystävänpäivä on hujahtanut ohi, ja kaikki vuodenvaihteen lokoisassa lepäilyssä tehdyt päätökset paremmasta elämästä ovat haihtuneet kuin tuhka tuuleen. Ei jaksa, ei ehdi, stressaa, nyt ei ennätä kuunnella itseä. Niinhän se menee, elämä. Sen luonne on olla epätäydellistä, siksi se on niin kiinnostavaa. 

Eivät minua pitämättömissä lupauksissa ne loppuillan hampurilaiset ja tenttistressiin syödyt karkit kaduta. Se, mikä ahdistaa, on tasapaksuus. Uudenvuodenlupaukset antavat väläyksen jostain käänteentekevästä. Kun kahden kiireisen kauden välissä elämän kuvainnollinen pöytä on hetken aikaa tyhjä, on hetki aikaa maalta itselleen tarinaa Elämää Muuttavista Voimista. 

Ja voi että tässä sohvalla jätskiä tietokoneella hotkiessa ja hitaasti hämärtyvää, harmaata asfalttipihaa loskan raidoittamasta ikkunasta tiiraillessa minä kaipaisin juuri niitä. Päräyttäviä juttuja. 

Aikuisuus on ihanaa – ei tarvitse suhtautua itseensä ja elämän eteen heittämiin sattumuksiin aina niin kauhean melodramaattisesti ja syvällä tunteen palolla kuin vielä vaikka viisikin vuotta sitten oli tapana. Mutta välillä sitä miettii, onko tässä vuosien saatossa mennyt aivan tylpäksi, menettänyt kaiken terän niistä sydänalaa raastavista viiltävistä tunteista. Iänikuinen vuoristorata on kieltämättä raskasta, mutta tasamaata on ollut jalkojen alla nyt niin kauan, että kaipaan vapaapudotuksen tuomaa kourausta vatsanpohjassa. 

Se kouraus tuntui silloin, kun ensimmäisen kerran muutin ulkomaille. Kun lopetin koulun kesken ja vaihdoin alaa. Kun kiemurtelin ensitreffeillä temppuradan läpi ja mietin, kenen hemmetin matkaan sitä tulikaan lähdettyä. 

Nykyään se tuntuu ehkä joskus etäisesti silloin, kun kuulen tai näen oikein vaikuttavaa taidetta. 

Arki. Kai se vaan on taitolaji.