Sanoin työpaikalla kaksi kesää sitten. Oikeastaan, en edes saanut sanottua sitä ääneen. Kirjoitin paperille. Aanelosen molemman puolen täyteen. Ojensin paperin pöydän toiselle puolelle ja sain sanottua voisitko lukea. Oli kesän alku ja minä olin väsynyt.

Paperilla minä pyysin sekä vaadin muutosta. Yhdellä ranskalaisella viivalla luki välivuosi. Nyt takana on lähes kahdeksan kuukautta virkavapaata, että Aloha vaan Havaijilta! Toisella viivalla luki työterveys.

Väsymys ei ratkea vuoden irtiotolla. Sen ratkaiseminen tapahtui jo edellisen vuoden aikana. Työnohjauksessa.

Oli ensimmäinen päivä toimistolla kesäloman jälkeen ja näppäilin puhelimeen työterveyden ajanvarauksen numeron. Kaksi ensimmäistä kertaa itkin läpi koko puolentoista tunnin työnohjauksen. Purin kaiken. Pelot. Jännitykset. Epäilykset. Uhat. Koskaan ennen en ole punaisina itkusilminä ollut kuitenkaan niin täynnä intoa ja toivoa kuin jokaisen työnohjauksen jälkeen. Samaan aikaan puhuimme tavoitteista, haaveista, tulevaisuudesta, kehittämisestä ja onnistumisista. Työnohjaajani kanssa keskustelimme tunteja siitä mitä halusin olla tuottajana, nyt, viiden ja kymmenen vuoden kuluttua.

Olen oppinut jo kotona tekemään paljon töitä, mutta yksikään työpaikkani ei ollut opettanut minulle riittävästi oikeita työtapoja. Yhteen vuoteen mahtui 11 työnohjaustapaamista. Noin 16 tuntia kysymyksiä, kyyneleitä, neuvoja, jäsentelyä, oivaltamista ja kotitehtäviä. Kalenteriini ilmestyi palaverivapaita päiviä ja opettelin aikatauluttamaan työtehtäviäni. Kaikki tavat eivät jääneet pysyviksi, mutta riittävän moni jäi. Muutos tapahtui.

Työnohjauksessa istuessani mukavasti nojatuolissa sanoin ensimmäisen kerran ääneen, että en lähde opiskelemaan maisterin tutkintoa, vielä. Oivalsin, että alkuperäinen välivuoden suunnitelmani ei ollut oikea siihen hetkeen. Tällä kertaa oli opittava uutta eri tavalla. Kirjoitin tiivistetyn vastauksen lokakuussa kysymykseen miksi lähden vuoden virkavapaalle: ”Siksi koska voin. Siksi koska halusin. Siksi koska minun piti.”. Koko tekstin pääset lukemaan täältä.

Yksi tärkeimmistä asioista työurallani on ollut työnohjaus. Yksikään toinen asia ei ole opettanut minulle yhtä paljoa. Olen kiitollinen itselleni, että vaadin. Sekä kiitollinen työpaikalle, joka kannusti kehittymiseen.

Halusin kertoa, koska uskon että jokaisen meistä tulisi vähintään kerran työuransa aikana käydä työnohjauksessa.

Halusin kertoa, koska piilottelin ja häpesin ensimmäiset puoli vuotta työnohjaustani, turhaan.

Halusin kertoa, koska on mahdollista että yksi väsynyt työntekijä lukisi tämän ennen työuupumista ja pyytäisi itselleen apua.

”Naisista 24 prosentilla esiintyi lievää ja kolmella prosentilla vakavaa työuupumusta. Miehistä 23 prosentilla esiintyi lievää ja kahdella prosentilla vakavaa työuupumusta.”
Lähde: Terveys, toimintakyky ja hyvinvointi Suomessa 2011, THL

Viimeisen kerran lähdin työnohjauksesta elokuussa, oli viimeinen työviikko ennen virkavapaan alkua. Halasimme hyvästiksi. Ohjaajani viimeiset sanat vakuuttivat minut lopullisesti. Valitsin puhelimesta soimaan Robynin Dancing On My Own -kappaleen ja astuin ulos kadulle varmempana itsestäni kuin koskaan aiemmin. Maailman levein hymy kasvoilla, koska. MÄ NIIN OSAAN TÄN. Olin omillani.

https://www.youtube.com/embed/CcNo07Xp8aQ

Wikipedia määrittelee työnohjauksen näin:

”Työnohjaus on oman työn, työn vaatimusten, toimintatapojen ja oman itsen tutkimista, arviointia ja kehittämistä koulutetun työnohjaajan avulla. Se on työhön, työyhteisöön ja omaan työrooliin liittyvien kysymysten, kokemusten ja tunteiden tulkitsemista ja jäsentelyä.

Työnohjauksen tavoitteena on vapauttaa henkilöstön voimia, luovuutta ja ajattelua työhön ja sen rajojen tunnistamiseen. Työnohjauksen päämääränä on myös kehittää ohjattavan työssäjaksamista, työn tekemistä sekä kehittymistä omassa työssään. Vaikka työnohjauksessa voidaan hyödyntää konsultatiivista otetta se ei ole konsultointia. Työnohjaus ei ole myöskään terapiaa vaikka sillä voi olla terapeuttisia vaikutuksia.”

//

Kuvat ovat tietenkin hymykuvia vuosien varrelta festivaalitoimistolta työpöydän ääreltä. Tärkeä aihe, kevyet kuvat. Kun töissä hymyilee vesivahingonkin aikana, niin on se työ kaiken kehittämisen ja oppimisen arvoista. Toki se Stig-mukikin hymyilyttää.

Uskon myös vahvasti siihen, että jokaisen pitäisi käyttää tietokoneen kameraa vain ja ainoastaan hymykuvien ottamiseen.

Jos työnohjaus aiheena mietityttää, niin jätäthän kommentin.