Onneksi olin viisas ja kuuntelin omaa oloa, jonka pohjalta tein päätöksen ottaa vielä tän kuun tosi iisisti. Nyt voin nimittäin kiittää itseäni siitä, että on taas aivan eri ääni kellossa. Nyt alkaa olla aidosti sellanen olo, että jaksan aktivoitua täysillä työnhaun ja pian alkavien kurssien kanssa. Täytin eilen jo innolla To do -listaa tuleville päiville asioista, joita olisi hyvä saada tehtyä. Huom. olisi hyvä saada tehtyä, ei pitäisi saada tehtyä.

Tästä huolimatta on välillä aivan uskomattoman vaikeeta antaa itselleen aikaa ”vain” pysähtyä ja olla, vaikka lopulta sitä on kuitenkin huomattavasti tehokkaampi ja paremmalla fiiliksellä edistämässä asioita – miksi?

Uusi energia saattaa johtua toki selvistä kevään merkeistäkin, vaikka erityisherkkyys aiheuttaa mulla joka kevät myös kevätväsymystä. Mieli virkistyy, mutta keho kaipaa lepoa ja huomaan sen jo nyt – päikkäreiden tarve on suurempi. Tuntuu, että vastahan se pahin kaamosväsymys selätettiin ja taas mennään erilaisella väsymyksellä. Oon tosin jo oppinut toimimaan tän kevätväsymyksen kanssa aika hyvin – mitä aikaisemmin sille antautuu, sen nopeammin keho lisääntyvään valon määrään tottuu ja pahin väsymys menee ohi.

Uuden luomisen vaikeus

Kuntosali sulkee ovensa jo huomenna ja niinpä ensi viikolla alkaa pienimuotoinen pakkokaranteeni. Hyödynnän ajan nyt myös tarkoituksellisesti karanteeniin, jotta pääsen käymään perheen luona pitkästä aikaa. On jo iso ikävä, erityisesti perheen tassuterapeutteja. Olispa näin ihana kevätsää ensi viikollakin, niin voisin sitten ulkoilla salitreenienkin edestä. Kävin aamulla taas pienen tauon jälkeen kävelyllä Töölönlahdella ja mietin, mikä ero olikaan tapahtunut maisemissa jo tässä välissä. Viimeksi lahdella kävellessä oli kova pakkanen ja kävelin vain omien ajatusteni kanssa silmiä maisemissa lepuuttaen.

Nyt kuuntelin kirjaa ja mietin kevätauringon voimaa – niin luonnolle kuin mielellekin. Viimeksi pohdiskelin lumeen luotuja polkuja. Poikkean välillä ”pääreitiltä” lahden ympärillä olevaan puistikkoon ja talviaikaan sivupolut on tuoneet kivaa haastettakin lenkkeihin, kun on pitänyt vähän rämpiä. Lumessa tarpoessa ja jalkojen toistuvasti hankeen upotessa mietin, miten polunraivaajalla on aina se haasteellisin osuus. Ne muutamat ensimmäiset askeleet hangessa. Nehän on ihan hirveetä tarpomista. Kun polku on luotu, muilla on helpompaa kulkea.

Jonkun pitää olla ensimmäisten joukossa raivaamassa polkua uudelle. Uudelle ajattelulle. Uudelle tavalle katsoa asioita. Toisaalta jokainen joutuu varmasti jossain vaiheessa tekemään sitä myös itse omassa henkilökohtaisessa elämässään. Syntyy tunne, ettei valittu polku enää palvele tai halutaankin valita eri reitti, kun mitä meiltä odotetaan. Hetken saattaa joutua rämpimään, kunnes polku yhdistyy tiehen, jolla on taas helpompaa kulkea.

Uuden luominen on haastavaa ja etenkin oman mielen kanssa työskennellessä uuden luominen tarkoittaa usein myös jostain vanhasta luopumista. Vanhasta ajatusmallista. Vanhasta tunnereaktiosta. Vanhasta kartasta mielen sisällä, joka ei vastaakaan edessä olevaa maastoa.

Aurinkoa sunnuntaihin!

Hanne

Viimeksi: Harmaan sadepäivän kuulumisia