Kun ei olekaan pakko
… syntyy helpotuksen huokaus.
Pieni breikki kaikesta on tehnyt tosi hyvää, vaikka lopulta kovinkaan monta täysin huoletonta päivää tähän väliin ei ole mahtunut. Moni avoimena ollut asia ratkesi vasta hetki sitten ja siksi totesinkin, että breikki kaikesta ”aidosti hyödyllisestä” saa vielä jatkua tämän kuun loppuun. Pidän edelleen vahvasti sellasen Musta tuntuu -fiiliksen päällä ja keskityn asioihin, jotka vahvimmin resonoivat. Breikki koskee erityisesti siis lähinnä sellaista suorituskeskeistä itseni kehittämistä (pl. salitreenit, jotka on tällä hetkellä super-tärkeä osa arkea), sitä ns. yhteiskuntakelpoisuutta. Haen töitä tai hyppään mukaan kursseille vain, jos ne aidosti herättää inspiroituneen fiiliksen ja sellasen pienen innostuneen hihkaisun.
Oon huomannut, että poden huonoa omaatuntoa breikin tarpeesta ja tän hetkisistä fiiliksistä. Miksi taukoa kaikesta kaipaisi ihminen, joka on ollut eräänlaisella breikillä jo kohta melkein vuoden? Tuntuu haastavalta selittää tauon tarvetta ja silti kaikessa vaativuudessa tuntuu, että tarvetta pitäisi jollain tavalla muka selitellä.
(Vaativuudesta voisin kirjoitella ihan oman osionsa, koska sitähän mun sisäisessä maailmassa kyllä riittää.)
Viime vuoden pitkä lomautus oli kuitenkin loppupeleissä suurimmalta osin kaikkea muuta kuin rentouttava. Se on fakta. En valinnut tilannetta, ja esimerkiksi lomautuksen mukanaan tuomat taloudelliset huolet tulivat elämään pakotettuna. Odottaminen, epätietoisuus, epävarmuus ja turvattomuus ovat kaikki todella raskaita ja kuluttavia tunteita ja kaikki tunteet oli enemmän tai vähemmän läsnä koko lomautuksen ajan. Eihän elämä ole muutoinkaan ollut kenelläkään millään tavalla normaalia – jo koronapandemian tiedostaminen ja sen vaatima jatkuva varovaisuus on kuluttavaa.
Kun sitten syksyllä sainkin inspiraatiota opiskelusta, oli mieli ja keho varmasti jo valmiiksi kuormittuneessa tilassa. Stressiä se on hyväkin stressi ja kierrokset nousi opiskelujen myötä entisestään. Loppuvuoden härdelli irtisanomisen, opintojen päättämisen ja työttömyystuen mahdollisen keskeytymisen kanssa pisteenä i:n päällä toivat taas mukanaan epävarmuutta, turvattomuutta ja odottamista. Kun yhtäkkiä elämä tyhjeni, huomasin olevani henkisesti aivan loppu.
Oon todella ymmärtänyt sen, että koko viime vuosi loi mieleen ja kehoon sellaista kuormitusta ja stressiä, joka täytyy nyt purkaa pois. Pintaan nousi myös sellaisia asioita itsessä, joita en halua tai jaksa enää paeta, vaan kohtaan elämää rajoittavat tekijät tässä ja nyt. Asiat kumpuavat jostain niin syvältä ja vaikeasti hahmotettavista syövereistä, että tiedostan niiden tarvitsevan aikaa ja tilaa. Nyt jos koskaan kumpaakin on ja suuresti epäilen, etten tule kovin montaa kertaa tällaisessa tilanteessa tulevaisuudessa olemaan. Töitä ehtii kyllä vielä loppuelämän aikana tehdä varmasti ihan riittävästi.
Sitten kun – vai jotain kohti?
En ole Sitten kun -ajattelija, mutta nyt tiedostan, että sitten kun nämä suurimmat henkiset esteet ja ajatusmallit on käsitelty ja vapautettu, moni asia tulee näyttämään erilaiselta ja vaikutukset tulevaan saattavat olla melko isojakin. Se onko tunne tästä oikea, jää tietenkin vain ajan näytettäväksi. Ymmärsin kuitenkin, että tässä tapauksessa asia ei olekaan Sitten kun, vaan enemmänkin sitä, että menen vahvasti jotain uutta kohti. Ihmiset on siitä jännittäviä olentoja, että myös ne itselle haitalliset ajatus- tai toimintamallit kulkevat helposti mukana, vaikka ne eivät millään tavalla enää itseä palvele. Ainoastaan siitä syystä, että ne on olleet mukana aina – tunnistatko ilmiön?
Kun päätin pitää tietoisesti taukoa aivan kaikesta sellaisesta, joka herättää pienestikin velvollisuudentunnetta, huomasin, että sain yhtäkkiä myös huomattavasti enemmän aikaiseksi. Kun poistaa tekemisestä pakon ja tekee asioita omasta tahdosta ja omaksi iloksi, tekemiseen ja olemiseen ilmaantuu keveyttä. Ei tarvitsekaan suorittaa yhtään mitään. Ei tarvitse perustella mitään kenellekään (tai lähinnä itselleen) ja on lupa myös vain olla. Itselle on helposti liian armoton ja vaativa – harvoin ympärillä olevat ihmiset asettavat meille vaatimuksia ja vaikka asettaisivatkin, oma elämä on itseä varten. Ei muita. Toki näin vahvaa vaativuutta kantavana voin todeta myös rehellisesti, että helpommin sanottu kuin tehty. Se armollisuus siis.
Oon pyrkinyt keskittymään viimeisimmät viikot täysin mielen ja kehon hyvinvointiin ja aion jatkaa tän projektin parissa intensiivisesti vielä jokusen viikon – tietenkin siksi, että hyvinvointia olisi helpompaa ylläpitää sitten jatkossa. Tämä projekti jos mikä on koko loppuelämän urakka. Kun voi itse hyvin, myös ympärillä olevat asiat ja ihmiset voivat hyvin. Niin yksinkertaista ja samalla silti toisinaan tosi vaikeaa toteuttaa käytännössä. Nyt kun päätöstä on olleet tsemppaamassa niin ystävät, terapeutti, työllistymisvalmentaja kuin työterveyshoitajakin, niin pakkohan sitä on uskoa, että päätöksessä on edes joku järjen hiven.
En tiedä kenen pitää nyt kuulla tämä, mutta:
Sinä siellä olet sun elämän tärkein henkilö. Muista se.
Tsemppiä alkavaan viikkoon!
Hanne
Viimeksi: Tarot on matka minuuteen
Ps. Olipa ihanaa kirjoitella taas pienen tauon jälkeen! ❤️ Hyviä pohdiskelun aiheita tässä on jo kertynytkin, joten kirjoittelutauko tuskin jatkuu ainakaan ihan samalla tavalla. ✨
