Säästeletkö sanoja?
Oon aina ihaillut ihmisiä, jotka pystyy selkeästi ilmaisemaan ajatuksensa ja tunteensa heti (eikä seuraavana päivänä niin kuin allekirjottanut). Tässä kohtaa tarkoitan nyt ajatuksia ehkä enemmän positiivisessa kun negatiivisessa mielessä. Vaikka koen, että tietynlainen filtteri on tärkeää pitää päällä keskustellessa (ettei aina sano kaikkea mitä mieleen juolahtaa), on positiivista palautetta aina ihana saada. Kauniita sanoja on aina ihana kuulla. Vaikka haluaisin olla just sellanen spontaani kehuja ja palautteenantaja, on mullakin tässä vielä paljon kehitettävää.
Mulla on parikin tällasta spontaania kehujaa tuttavapiirissä. Sen sijaan, että jään ihailemaan piirrettä yleensä pienen etäisyyden päästä, päätin ilmaista spontaanisti mielipiteeni tällä viikolla yhdelle heistä, kun hän somessa kertoili viimeaikaisista ajatuksistaan ja siitä, millaisten asioiden kanssa on paininut. Oon saanut aiemmin osani hänen spontaaneista palautteista ja mietin, että nyt on mun vuoro kirjoittaa pienet kehut hänelle. Kerroin, että oon aina arvostanut hänessä tätä nimenomaista piirrettä ja hän jos joku on saanut mut tsemppaamaan samaisen asian kanssa, minkä vuoksi viestiä yhtäkkiä kirjoitinkin. Vastaanotto oli tietenkin positiivisesti yllättynyt ja viesti toi kuulemma tosi hyvän mielen.
Miksi usein tuntuu hankalalta antaa spontaanisti kehuja tai kiitoksia ihmisille?
Kehu ja kiitä kaveria
Viesteiltiin tästä aiheesta yhden ystävän kanssa ja todettiin, että on aika hassua miten etenkin ne kaikkein lähimpänä olevat saa harvoin kuulla asioita, joiden vuoksi ovat tärkeitä tai asioita, joita juuri heissä arvostaa. Riittääkö se, jos toinen tietää olevansa tärkeä? Osittain ehdottomasti kyllä, mutta harvassa taitaa olla ne hetket, jolloin kehuja, kiitoksia tai muita tärkeitä sanoja tulisi kuitenkaan sanottua liian usein. Harvoin kukaan kyllästymiseen asti joutuu kuulemaan jotain positiivista itsestään.
Usein esimerkiksi työelämässä keskitytään asioihin, joissa vielä voisi parantaa. Jos kehityskohteet jäävät ainoaksi asiaksi, joita itsestä toistuvasti kuulee, tekee toisinaan ihan hyvää kuulla myös sitä toista puolta. Mietittiin ystävän kanssa pitäisikö lanseerata ystävienkin kesken pidettävät kehutuokiot. Erilliset hetket, jolloin jokainen saisi kuulla millaisia ihania juttuja nostetaan esille. Monet seikat saattaa olla tosi yllättäviäkin. Asioita, joita ei ole koskaan itsessään edes ajatellut.
(Vähän jopa naurattaa, kun mulla tulee tästä heti mieleen taannoinen Suomen Selviytyjien jakso, jossa mm. Katja Ståhlin ja Juhana Helmenkalastajan välien kiristyessä päätettiin pitää just tällainen kehujen kerho. Mutta sitä suuremmalla syyllä – jos siihen pystyttiin niinkin kireässä tunnelmassa, pystytään siihen myös omien tärkeiden ihmisten kanssa.)
Tää on aihe, joka on ollut enemmänkin mielessä jo viimeiset kolme vuotta. Läheisen yllättävä kuolema muistutti siitä, että koskaan ei voi tietää milloin yhteinen hetki jää viimeiseksi. Tai millaiset sanat jäävät viimeisiksi. Koko ajan ei tietty voi pelätä pahinta ja varoa sanojaan, mutta sen voi kuitenkin varmistaa, että läheiset edes tietävät mitä heistä ajattelee. Kannattaako sanoja oikeastaan edes säästellä?
Hanne