Saavumme perille lomakohteeseen. Aurinko paahtaa kuumana ihoa, ilma on merellinen, kuumankostea.

Lapset lastataan tuplavaunuihin ja lähdetään kävellen rannalle. Liina on pakahtua iloonsa kävellessään kainaloita myöten veteen, käsi kädessä äidin ja isän kanssa. ”Uidaan, uidaan, uidaan!” Ei mikään ole ikinä niin ihanaa kuin tämä tässä ja nyt.

Tuoksuu suolaiselta. Tämä on tuttu haju, oman lapsuuden kesien haju. Nuoruuden kesät, jolloin paljain hiekkavarpain käveltiin asfalttia pitkin kotiin, iho suolassa, ja nyt taas sama tunnelma. Muistot heräävät.

Palataan takaisin, mennään suihkuun. Niin ihmeellistä seistä runsaan veden alla, kuukausi on peseydytty vain saunassa mökillä. Pojukin pääsee ensimmäistä kertaa suihkuun, vähän pelkää, hätääntyy. Liukas vauva meinaa luistaa käsistä ja koen taas muiston – tältä hän tuntui muutaman sekunnin ikäsenä, kun otin hänet syliini synnytyssairaalan kylpyhuoneen lattialla. Se tuntui tältä. Se oli katoava hetki, ja nyt se on taas tässä.

Saunan lämpö, yksin, jäsenet sulavat raukeiksi.

Vauva sylissä vilvoittelemaan puutarhaan, vaippasillaan on hyvä. Liina menee isän kanssa yöksi telttaan nukkumaan. Niin Peppikin tekee.

Täällä ollaan, mun isän luona Raahessa. Ukkilassa. Kuin eksoottisella etelänmatkalla. Ja myös matkalla muistoihin, vaikken täällä Raahessa ole kasvanutkaan.