…nimittäin selvisin siitä – 2,5 tunnin passinhakulusimisesta poliisiasemalla lasten kanssa! Pienet jaksoivat ihmeen hienosti, vaikka tietysti tuskastuneisuuttakin ilmeni ajoittain. Melkoista touhua tuollaisen seuran kanssa jonottaa noin pitkään!

Kävin mielessäni kaikenlaisia selviytymisstrategioita, mm. kävelyretken lähi-ABC:lle, kun meitä ennen oli jonossa parisenkymmentä muuta ja ensimmäisten 40 minuutin aikana vain kaksi pääsi hoitamaan asiansa. Jäimme kuitenkin poliisiaseman huomaan, kun jono alkoi matelemaan sujumaan hitusen liukkaammin. Harkitsin myös Liinan nukuttamista päiväunille, mutta onneksi en tehnyt niin – lasten pitää olla hereillä passinanomishetkellä, että heidät voidaan tunnistaa riittävän hyvin. Pojukin sattui olemaan (hädin tuskin) hereillä oikeaan aikaan, huh.

Yritin jossain vaiheessa selittää Liinalle, mikä on passi. ”Se on sellainen juttu, mikä tarvitaan kun halutaan mennä toiseen maahan, koska…ööö…koskatuotanoin….” Tajusin, ettei mulla ole selitystä miksi passia tarvitaan, koska eihän koko asiakirjassa oikeastaan ole mitään järkeä! Siis että ihmisillä pitäisi olla jokin paperilappunen, että he saisivat vaikka kävellä paikasta A paikkaan B. Miksi? Sehän on ihan todella luonnoton idea! Kyllä me ihmiset ollaan onnistuttu luomaan itsellemme melko keinotekoinen todellisuus.

No joka tapauksessa, nyt se on tehty, piinallinen passinhakureissu. Ei enää koskaan …viiteen vuoteen?

(ja siksi tämä vaivannäkö, että kesäkuun alkupuolella tämä perhe suuntaa LONTOOSEEN!)