Meidän päivä alkoi tänään huutoraivareilla pihakeinussa. Oikeastaan kaikki meidän ulkoiluhetket alkavat tällä tavalla. Uhma on saanut pojan aivot niin kertakaikkisen vinksalleen, ettei poika tiedä kumpaan kahdesta keinusta haluaisi ja lopulta kun hän osaa tehdä päätöksensä, ei keinu kelpaakkaan. Tämä tarkoittaa huutoa, itkua, raivoamista ja sätkimistä.

Yleensä kun tällainen kohtaus tulee, yritän selvittää sen syytä ( saamatta kuitenkaan minkäänlaista vastausta ) ja sanomalla pojalle ” ettei äiti ymmärrä raivoomisesta, huutamisesta, itkemisestä ja sätkimisestä yhtään mitään! ” Itse olen näihin tilanteisiin jo aika väsynyt, eikä mun takataskustani löydy enää sen kummempia lohdutuskeinoja.

Ja tosiaan, tänään kun poika taas keinuessaan näytti parhaat puolensa samalla naapurin haravoidessa pihaa, ajattelin ” että voi morjens. ” Onneksi meidän naapurit ovat kuitenkin extraymmärtäväisiä ja hieman suuremmilla energia ja hermovarastoilla varustettuja. Niinpä tämä naapuri lopetti haravoinnin ja tuli pojan luokse keinuille ja alkoi höpöttämään menninkäisistä.

Itse olin aivan hoomoilasena ja näytin niin idiootilta kuin idiootti nyt vain voi näyttää, mutta poika lopetti itkemisen siihen paikkaan ja alkoi kuuntelemaan tarinaa. Hetken päästä poika halusi pois keinusta ja meni keinujen taakse olevaan pieneen pöpelikköön naapurimme kanssa kyykkimään. Siellä he katselivat piilossa olevia menninkäisiä ja naapuri selitti pojalle, miten keinuessa pitää olla hiirenhiljaa etteivät menninkäiset herää. Poikaan tarina meni tietenkin täydestä ja oli ihanaa huomata kuinka poika keskittyi ja kyykki kuusien alla. Takaisin tullessaan pojalla oli kädessään keppi, joka oli kuulemma menninkäisten valtikka.

Kiitin naapuria ja naapuri sanoi: ” Elämä on satua. Me aikuiset emme vain aina tajua sitä. ”

Ja sitten muhun kolahti – aivan, niinpä tietenkin! Huomaan itsestäni välillä sen, kuinka en osaa heittäytyä hetkeen. Vaikka omasta mielestäni omistan aika hyvänkin mielikuvituksen, en näin äitinä ollessani ole osannut käyttää sitä ollenkaan. Liian usein annan kotitöiden mennä mielikuvitusleikkien edelle, vaikka voisin yhtä hyvin tehdä kotitöitä ripauksella mielikuvitusta. Ja myönnetään, ettei siinä vaiheessa kun poika raivoaa, ole käynyt edes mielessä, että ” voisinpa tässä kaiken huudon keskellä kertoa tarinan… Olipa kerran yksi hyvin väsynyt äiti joka… ”

Mutta, tänään opin taas jotain uutta. Ja naapurin vinkin menninkäisistä laitan kyllä takataskuun. Silloin siellä on edes yksi kikka raivohetkiä varten.

Viikonloppuja kaikille!