Jos edellispäivänä pystyin sanomaan viikonlopun sairastelujen jälkeen ” Huuuhuhuhh! ” , myös eilisen ultran jälkeen pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Iso painava taakka putosi harteiltani maatessani sängyllä lääkärin tehden ultatutkimusta ja sanoen kaiken olevan ok. Vauvalla ei siis ole mitään hätää ja pään ympäryysmitta, jalkojen pituudet ja vartalon koko vastasivat oikeita viikkoja. Ette uskokkaan kuinka paljon olen asiaa puntaroinut ja eilen sairaalan parkkipaikalle pyrähdellessäni sydän oikein pomppi kurkussa kaikesta jännityksestä. Onneksi kaikki on kuitenkin hyvin. Lääkäri sanoi, että voi jopa käydä niin, että uusi tulokas on syntyessään poikaa hieman kookkaampi, vaikka nyt onkin poikaa sirompi. Ajattelin heti, että apua kuinka paljon isompi? Sillä en ole kuvitellut, että tuolta alhaalta mahtuisi tulemaan mitään isoa järkälettä. Tiedättehän? Kun synnyttäminen ei nyt ole sieltä mukavimmasta päästä. Tähän lääkäri sanoi, että kyse on luultavasti vain jostain grammoista, ei kiloista.

Huh!

Edellisiltana miehen kanssa ulos lähtiessä, sanoin miehelle ” Mieti, enää kolme kuukautta. Tai voi olla alle, tai ylikin. ” Tämän sanottuani mut valtasi hetkeksi lämmin onnellisuuden tunne, sillä meidän perhe kasvaa taas yhdellä pienellä tuhisevalla patukalla lisää. En kuitenkaan jäänyt tätä sen enempää miettimään, vaan nappasin pojan kainalooni ja lähdettiin ulos.Illalla sänkyyn mennessäni aloin kuitenkin ajattelemaan asiaa uudestaan ja havahduin, että totta tosiaan enää kolme kuukautta jäljellä – jos sitäkään! Mitä sitten jos pieni päättääkin tulla aikaisemmin ulos? Toivotaan kuitenkin, että asia ei ole näin. Tai jos vaikka olisikin, niin puhuttaisiin parista päivästä eikä viikoista, saatika kuukaudesta.

Olen aikaisemminkin kertonut teille, että poikaa odotellessani kärsin aikamoisesta synnytyspelosta ja kävin pelkopolilla kätilön kanssa juttelemassa. Juttutuokiosta oli apua vain hetkellisesti, kunnes ajatukset taas valtasivat mun mieleni. Ensisynnyttäjänä synnytyksessä lähinnä pelotti se, etten tiennyt yhtään mitä tuleman piti, sekä pelkäsin kamalasti sitä kipua. Olen sellainen ihminen, että haluan pitää kaikki langat käsissäni ja synnytyksessä kun ei itse voi vaikuttaa mihinkään. Ei liiemmin kipuihin ja itse ponnistusvaiheesta puhumattakaan. Nyt kun yksi synnytys on jo takanapäin ja tiedän mitä on edessä, koen todella suurta ahdistusta. Välillä huomaan ajattelevani, että eikö tätä vauvaa voisi saada mahasta pois muuten kuin synnyttämällä? Kaikenlisäksi, melkein joka puolelta ihmiset sanovat, että toinen synnytys menee kuin vettä vaan ja humpsis. Eräs ystäväni synnytti toisen lapsensa niin nopeasti, ettei ehtinyt saamaan minkäänlaista kivunlievitystä ja synnytyksen jälkeen oli itkenyt vessassa sitä miten kukaan ihminen voi kestää sellaista? Apua! En mä halua, että vauva tulee ulos niin nopeasti, etten ehdi edes kissaa sanoa. Mutta, en myöskään haluaisi synnytyksen olevan vaikea ja kestävän monta kivuliasta tuntia. Haluaisin edes vähän valmistautua synnytykseen ja saada jotain kivunlievitystä. Olen todella kipuherkkä ja nyt kun tiedän miltä synnytys tuntuu, voin melkein pahoin, sillä niin kovin mua jännittää ja pelottaa.

Onhan synnytyksessä positiivisetkin puolensa, kuten se palkinto kaiken sen uurastuksen ja pinnistyksen jälkeen sekä se, että kipu onneksi on vain hetkellistä. Mutta silti. Pelottaa kaikki se, että jos tapahtuukin jokin komplikaatio tai jotain muuta. Ajattelette varmaan, että miksi ihmeessä edes ajattelen jotain tällaista, mutta en vaan voi tälle pelkotilalleni yhtään mitään. Kärsin synnytyspelosta! Eikä asiaa helpota, että ihmiset sanovat ” Kyllä se siitä, älä ressaa. ” Tai kuten mies sanoo ” Sehän on ku kovaa kakkaa työntäis. ”

Kas kun mä en ole samaa mieltä.