Mulla on aina ollut paljon unelmia. Ensimmäisiä unelmiani olivat merirosvoksi ryhtyminen ja luudalla lentäminen. Valitettavasti enää en oo yhtä innoissani merirosvon urasta tai harjoittele luudalla lentämistä lähes päivittäin.

Nykyisin toivon, että vielä joku päivä juoksen maratonin, kirjoitan kirjan ja asun ulkomailla. Jossain ensimmäisten ja nykyisten unelmien välillä oon ehtinyt haaveilla omasta hevostallista, ilmaisutaidon lukiosta Tampereella ja oman kukkakaupan perustamisesta. Siinä vaiheessa, kun jokin unelma ei oo enää tuntunut omalta, oon löytänyt jonkun uuden siistin jutun, jonka olisin halunnut toteuttaa saman tien.

Innostun uusista asioista todella helposti, mutta innostus häviää lähes yhtä nopeasti, jos totuus ei vastaakkaan odotuksiani. Muutamia vuosi sitten saatoin illalla olla todella innoissani jostain ja aamulla herätessäni tuskin muistaa koko asiaa tai vaihtaa viikossa kolme kertaa sitä, mikä musta ”tulee isona”. Silloin asia ei aiheuttanut mitään sen kummempaa reaktiota.

Osittain jopa kadehdin tätä rentoa otetta omiin unelmiin, joka mulla on joskus ollut, sillä enää asia ei ole samalla tavalla. En tiedä, milloin mun oma ajattelutapa on alkanut muuttumaan, mutta nykyään en myönnä mun unelmia kovin helposti, edes itselleni. Monesti yritän viimeiseen asti pitää kiinni aikaisemmista unelmista ja ajatella samalla tavalla, kuin se tyyppi, joka olin muutama kuukausi tai vuosi sitten.

Jollain tavalla oon ajatellut, että unelmat ei oo aitoja, jos niitä ei oo halunnut pitkään. Mä haluan itse olla mahdollisimman aito ja ihailen niitä ihmisiä, jotka on aidosti omia itsejään tilanteessa kuin tilanteessa. Tällä pystyn tietysti selittämään itselleni sen, miksi jahtaan näitä mun aidoiksi luokittelemia unelmia, joiden haluaisin säilyvän vielä pitkään, viimeiseen saakka. Oikeasti en voi kuitenkaan tietää mitkä unelmat säilyy vielä vuosia ja sitä kautta määritellä sitä, mitkä mun unelmista on kaikkein aidoimpia.

Fakta on se, että kaikki unelmat on yhtä aitoja, vaikka osa tuleekin myöhemmin kuin toiset. Nyt kun tätä miettii ajan kanssa, en usko, että kukaan unelmoi samoista asioista koko matkaa vauvasta vaariin. Kun ihminen muuttuu, unelmat muuttuu samassa tahdissa.

En ole ihan varma pelkäänkö omia unelmiani vai koitanko jostain muusta syystä tukahduttaa ne. Ehkä varsinaista syytä en saa koskaan tietääkään. Vaikken tiedä varmasti, mikä tässä on oikeasti pielessä, haluan silti yrittää oppia hyväksymään omat unelmat ja uskaltamaan unelmoida isosti.

Jos joku samaistuu tähän tekstiin, niin toivon, että sä muistat nää sanat (tai oikeestaan toivon, että vaikka et samaistuiskaan tähän tekstiin, muistaisit silti nää sanat): Joka ikinen unelma on upea ja ihan yhtä toteutettavissa. Unelmoit sä sitten ihan mistä tahansa, just sulla on kaikki tarvittava sen toteuttamiseen!

Koen, että yksi mun suurimmista vahvuuksista on unelmoida isosti, vaikka turhan usein koitankin tukahduttaa omia unelmiani. Inhoan sitä, miten joskus sana unelmoija liitetään henkilöön, joka vain istuu paikallaan ja toivoo, että joskus tapahtuisi jotain. Mun mielestä on upeaa osata unelmoida, vielä upeampaa on osata ja uskaltaa unelmoida.

Maanantaiterkuin,

Tuuli <3