Vertaistukea kaikille niille, jotka eivät ole synnynnäisiä huippumalleja

Olen useammin kuin kerran toitottanut instagram-storyssani sitä, että en osaa olla kuvissa luontevasti, poseeraamisesta puhumattakaan. Jossain vaiheessa tuo oli täysin totta, en viihtynyt tilanteessa jossa joku hyppii ympärilläni kamera kädessä, joten en myöskään sinne suostunut. Jos suostuin, kuvissa oleminen jännitti ja lopputulos oli mielestäni kamala.

Vaikka edelleen viihdyn kameran takana paremmin kuin edessä, voin sanoa, että silti pidän kameran edessä olemisesta. Suurin osa kuvista, joissa näyn ei edelleenkään ole millään tasolla julkaisukelpoisia mutta ainakin saan aina muutaman hyvän kuvan, jotka voin laittaa blogiin tai instaan.

Kun lähdin tätä postaus kirjoittamaan, meinasin aloittaa kertomalla siitä, kuinka en itse näy kamalan usein blogini kuvissa. Muutama minuutti myöhemmin tajusin, että sehän olisi täyttä potaskaa. Näyn blogini kuvissa todella usein ja niihin kuviin olen oikeasti tyytyväinen.

Se, mitä tällä lörpöttelyllä haen on ajatus siitä, ettei kenenkään tarvitse olla mikään huippumalli, jotta voisi olla tyytyväinen omiin kuviinsa. Totta puhuen jännitän aina välillä edelleenkin kuvissa olemista, vaikkakin paljon vähemmän kuin aikaisemmin. Se, millä olen tätä kuvausjännitystä helpottanut ei ole kovin hankalaa ja ajattelin muutaman asian kertoa tänne blogin puolelle.

Aluksi mua helpotti ihan vain ajatus siitä, että ne kuvat mitä näen Pinterestissä tai Instagramin alotuissivulla, eivät ole koko totuus. Vaikka näen melkein ainoastaan niitä onnistuneita kuvia, on olemassa myös niitä epäonnistuneita versioita, joita ei koskaan laiteta mihinkään.

Mua jännitti myös se, että sitä kameraa pitelee toinen ihminen, joka näkee kaikki mun typerimmät yritykset näyttää järkevältä siinä kuvassa. Jos olisi silloin omistanut kameran, jossa olisi ollut itselaukaisin, olisin voinut ottaa kuvat sillä itselaukaisimella, jolloin kukaan muu ei olisi myöskään nähnyt niitä kaikkia epäonnistuneita kuvia.

Viihdyn kuvissa paremmin, jos viihdyn myös itse kuvaustilanteessa. Jos hyvä ystäväni ottaa kuvat, olen niissä tietysti paljon vapautuneempi ja rennompi, koska niin olen myös kyseisen ihmisen kanssa. Silloin kamera pääsee unohtumaan ja olen vain kyseisen ihmisen seurassa. Silloin ei tarvitse ajatella olevansa kuvattavana. Kun itse kuvaan jotakuta, koitan saada juurikin tälläistä mielikuvaa aikaiseksi.

Jonkun aikaa yritin tosissani opetella poseeraamaan. Olen kuitenkin päätyny siihen lopputulokseen, että pidän enemmän kuvista, joissa en väännä kameralle sen kummempia poseerauksia. Saatan vaikka nauraa jollekin, mikä on kuvan ulkopuolella tai vain kävellä ympäriinsä ja fiilistellä jotain biisiä, joka juuri sillä hetkellä päässäni soi.

Juuri nyt koko tämä postaus tuntuu tönkösti kirjoitetulta mutta silti aivan mukiin menevältä yksilöltä. Tälläistä postausta olisin itse tarvinnut silloin, kun tuntui siltä, että kaikki muut näyttävät kuvissa huppumalleilta. Eli voisi varmaankin sanoa, että tämä postaus on vertaistukea kaikille niille, jotka eivät ole synnynnäisiä huippumalleja!

Kuvat: Vio

Xxx Tuuli