Teinpähän perjantaisiivouksen. Se on perinteeksi muodostunut jo vuosien takaa. Lapuudenkodissa perjantaina siivottii, ja palkaksi saatiin karkkipussit. Nykyään kukaan ei enää palkitse mua herkuilla, vaikka siivousurakkani senkun suurenee.

Nuorena vihasin siivoamista. Vihasin sitä niin, että yleensä perjantai meni murjottaessa, kun tiesi mitä tuleman piti. Imurointi oli syvältä ja niin oli kaikki muukin. Päätin, että mun omassa kodissa en varmana siivoa, en ikinä! No, sanomattakin selvää, että toisin kävi. Nykyään siivouspäivä on yksi arjen kohokohdista, niin tylsältä kuin se kuulostaakin. Viikossa pyrin pitämään yhden selkeän, ennalta suunnitellun siivouspäivän, jotta voin muut päivät keskittyä muihin juttuihin. Olen lapsuuden hälläväliä – asenteesta kehittynyt siivoushulluksi, ja se on yleensä jopa melko huono juttu. Varsinkin, kun huomaa pesevänsä lattioita jo kolmatta kertaa ja on vasta tiistai aamupäivä. Olen näet se ihminen, joka ei pysty ajattelemaan tai keskittymään muuhun, jos jokin asia jää mieleen pyörimään. Siispä helpottaa valtavasti, kun voi jo ennen kyseisen ajatuksen vallattua mieltä päättää, minä päivänä siivoaa. Voi jotenkin helpommin lokeroida sen homman siivouspäivälle.

 Siistissä kodissa on aina tuhannesti kivempi olla. Kissojen ( ja poikaystävän)  myötä on kuitenkin pitänyt harjoitella syvään hengittelyä ja sormien läpi katselua. Mulla tuntuu aina napsahtavan aivoissa, kun sohvalta katselen hyllyn alla lepäävää kissanhiekkaa ja ikkunassa olevia nenänjälkiä (lue: kissojen nenänjälkiä, ei poikaystävän). Joskus myös on väännetty kättä Tatun kanssa siitä, miksi murokulho täytyy jättää lavuaariin likoamaan yön yli. Näennäisesti meidän koti on aina siisti, mutta kun sitä alkaa skannaamaan silmillään ympäri asuntoa, huomaa pieniä epäkohtia.  Nämä pienet epäkohdat alkavat myllertää mielessä lopulta niin, etteivät ne enää tunnu niin pieniltä. Kuten jo aikaisemmin mainitsinkin, on lattioiden pesu mun heikkous. Ja ei, en todellakaan pidä siitä. En vaan siedä pienimmäisiäkään tassun- tai jalanjälkiä, ja haluan niistä eroon nyt ja heti! Ja kyse voi todella olla vain yhdestä tassunjäljestä, jonka auringonvalo heijastaa näkyviin. Nykyään en tosiaan oitis tartu mopinvarteen ja ala moppaamaan, vaan tiedostan, ettei asunnostamme koskaan saa niin tahratonta kuin se kuvitelmissani on. Ja se on ihan ok!

Kun valoa alkaa riittää niin aamutuimasta iltamyöhään ja lämpömittari näyttää varjossakin +15 astetta tajuaa, että kohta tosiaan on kesä. Miten siihen pitäisi suhtautua? Ainakin ensin hoksaa, että noniin, eipä ole sitä kuuluisaa kesäkuntoa tänäkään vuonna ehtinyt saavuttaa ( joo, nimenomaan ehtinyt. Kiirettä näet pitää, onhan mulla esim. blogi ja kaikkee). Sitten sitä lohduttautuu sillä, että ei se mitään. Kaikki on niin ankaria itselleen, että ei ne edes huomaa kun meikäläinen viilettää reidet rytmiä takoen ja selluliitit hölisten rannalla niiden ohi. Ja aikaisempaa postaustani kompaten: mä olen just hyvä näin, mahamakkaroineen päivineen! Ja niin ootte muuten tekin!

Kaiken edellämainitun paniikin ja mielen tyynnyttelyn jälkeen sitä hoksaa omistavansa vaan yhden kesämekon ja kahdet shortsit, joista toisista persposket aina niin iloisina vilkkuu ja toiset eivät oo menneet kiinni enää vuosiin. Ajankohtaista olisi siis vaatekaapin läpikäyminen ja uusien hankintojen suunnittelu. Kännykän muistiossa mulla on kesävaateostoslista: on huivia ja neuletta ja hametta ja mekkoa ja shortsia ja paitaa ja paitulia ja tuubitoppia ja toppia ja ja ja. Lista on loputon. Niimpä ajattelin ensin käydä läpi nykyiset vaatteet, ja ostaa sitten vain sen, mitä ihan aidosti ja oikeasti vielä uupuu ja mille on tarvetta.  

Mulla on vaatteet kahdessa aivan tavallisessa vaatekaapissa, joiden epäjärjestystä olin jo tovin katsonut sormien lävitse. Niimpä alkoi projekti, jossa meni reilu pari tuntia. Päätin, että nyt lentää pois kaikki ne vaatteet, joita en ole vuoden sisällä käyttänyt tai jotka muuten ovat jo elämänsä päässä. Liian pienet farkut olen säilyttänyt ”ehkä vielä joskus” -ajatuksella. ”Ehkä vielä joskus mahdun näihin.” Samalla periaatteella kaapinpohjalle olivat jääneet parittomat sukat, joihin ”ehkä vielä joskus löytyy pari”, reikäiset paidat ” ehkä vielä joskus muistan korjata tämän” ja vanhat hupparit, jotka ”ehkä vielä joskus meen jonnekin ryönäiselle mökille, jossa just tää elämää nähnyt, pinttynein tahroine ja reikine varustettu huppari olis just passeli.” Nyt lensi kaikki nuo pois. Lopulta roskiin lensi yksi Ikean kassillinen ja yksi muovipussillinen vaatteita. Kierrätykseen lähtee kaksi Ikea kassillista. Ja ajatella, että silti mun vaatekaapit on aivan täynnä. Saan kumittaa aika monta kohtaa mun kesävaateostoslistastani pois, sillä todellisuudessa tarvetta (ehkä ennemminkin halua) on enää vain mekolle ja farkkuhameelle.

Suosittelen ihan kaikille tätä vaatekaappiprojektia. Tuli varsin hölmö ja kiittämätön olo kun näki, miten paljosta voi luopua ilman että oikeastaan täytyy luopua mistään. Oliko tuossa lauseessa mitään järkeä, tuskin. Mä menen nyt nukkumaan. Antoisia vaatekaappiprojektihetkiä<3