Sunnuntaina oli kesän ensimmäinen raskas TRX-tunti. Olen aiemmin ollut kevyessä, joka sekään niin kovin kevyeltä tunnu, mutta tämä, voi jösses. Alkulämmittelyssä tuli jo hiki ja kun ohjaaja totesi, että sitten ruvetaan hommiin, en osannut odottaa sitä, mitä tuleman piti. Yhtä sielutonta tuskaa. Yhteen putkeen kovaa treeniä, vetoa, punnertamista (en pystynyt, lankutin vain) hihnoilla ja kun luulin, että voi hengähtää, tuli cardio-osuus. Cardio-osuudessa vedetään älyttömiä hyppyjä ja loikkia niin nopeasti ja tehokkaasti kuin voi ja seuraavassa cardio-osuudessa polvijuoksua ja tiesmitä juoksuja. Siinä sitten loikittiin hihnojen aja cardio-osuuksien välissä.

Ajatus lakkasi kulkemasta, seurasin vain ohjeita. Loppuvaiheessa ohjeet rupesivat olemaan merkityksettömiä, en ymmärtänyt mitään. Hihnoja piti yhdistää, laittaa vasemman puoleinen oikean puoleisen lenkin läpi ja taas uudestaan vasemman puoleinen oikean puoleisen lenkin läpi. Whaaat? Oli niin aivot muussia, ettei ymmärtänyt sanaakaan. Viikset? Mitkä?

Voittajaolo tuli siitä, että olin hengissä vielä sen treenin jälkeen ja siksi että pystyin kävelemään. Sen verran kova treeni oli, että unohdin kuitenkin kenkäni salille.

Kotiinpäästyäni rupesi ajatuskin kulkemaan edes jonkun verran, tosin ei paljoa, sillä koiraa piti viedä vielä ulos, niin päätin viedä sitten juoksulenkille. Ahhahah, mikä idea, oikea kuninkaiden kuningas. Ensimmäinen kilsa meni ok, sitten tajusin, mitä olin tekemässä. Hullu. Jalat eivät olisi tahtoneet  liikkua enää, mutta pakko oli, että kotiin pääsi.

Kotona oli ihana yllätys: mies oli laittanut valmiiksi rullan ja alustan, että pääsen ovesta suoraan vaan rullaamaan. Ettei se jää välistä, kuten moneen kertaan, kun on niin poikki, ettei muka jaksa. Kyllä sekin teki niin hubaa, että huuto tuli. Mutta kaiken tuskan ja valituksen jälkeen on niin ihana olo. No pain, no gain vaimitensenytmenikään?

Ai niin, olimme lasten kanssa hummaamassa lauantaina.

Lauantaina päätimme ihan yllättäen lähteä tuttuihin maisemiin. Kotona ilma näytti pahalta, mutta ajattelin ottaa riskin. 4 vuotias oli koko viikon puhunut halustaan käydä moikkaamassa Muumeja. Turuntiellä vähän ennen Naantalin liittymää loppuivat pilvet. Naantalissa paistoi aurinko ja Muumimaailmassa oli helle. Kiva päivä, ei liian paljon porukkaa, kaikilla oli kivaa. Muumien moikkaamisesta neljävuotiallaa vaan ei tullut mitään, kun pelotti. Kotiin lähdettiin sovussa ja sopivaan aikaan. Ex temporee reissu on aina parhaita! Kellään ei ehdi olemaan ennakko-odotuksia eikä ehdi jännittämään tai matkakuumeilemaan. Äippä unohti hatun kotiin, joten päätä rupesi särkemään iltasella, mutta yritin olla kiukuttelematta lapsille.

Naantalissa viihtyisin kauemminkin, on se niin kaunis ja ihana paikka.