Eerika pohti blogissaan harrastuksia ja uraa, kuinka toivoisi olevansa ihminen, joka syventää osaamistaan tietyllä alalla tai hurahtaa yhteen harrastukseen täysin ja kehittyy siinä. Tunnistan tilanteen. 

Olen elämässäni harrastanut irlantilaista tanssia, balettia, salsaa, juoksemista, salitreeniä ja joogaa, ihan näin liikunnalliselta puolelta aloittaen. Niin ja tankotanssia, melkein unohtui. En tosin ole se tyyppi, joka joka syksy aloittaa uuden kansanopiston kurssin ja lopettaa viimeistään jouluna. Harrastan aina vähintään sen pari vuotta ja etenen sellaiselle hyvälle keskitasolle, mutta sitten tulee aina se vaihe, jossa pitäisi alkaa harrastamaan enemmän kuin kerran viikossa edetäkseen seuraavaan vaiheeseen.

Mutta ei pysty! Kun haluan harrastaa näitä kaikkia yhtä aikaa! Kanadassa tähän oli mahdollisuus, tietty jossain kohti tuli vähän kroppa vastaan kun joogatunnilla alkoi tärisemään jo ensimmäisten asanoiden aikana, ei hyvä. En sitten tiedä eikö ole tullut vaan vastaan vielä sitä ”mun juttua” johon pystyisi niin täysin antautumaan, ettei tekisi mieli harrastaa enää muuta.

Olenkin yrittänyt lanseerata uutta termiä, renesanssikeskinkertaisuus. En ole hyvä missään harrastamassani lajissa, mutta melko hyvä monessa. Jotenkin tätä ei vaan tule arvostettua samalla tavalla kuin osaamista jollain kapeammalla alueella. Tosi hyvät tyypit on tietty huippuja monessa hommaa, esimerkiksi kaverini on harrastanut melko samoja lajeja kuin minä, mutta koska hän tekee yhtä lajia kerrallaan on hän juossut mm. maratonin ja joogannut Intiaa myöden.

Riittääkö keskinkertaisuus vai pitääkö olla hyvä edes jossain?