Ystävät, toverit ja personallisuuden piirakkakaavio
Suomessa ollessa sitä ajatteli ulkomailla nurmikon vihertävän aidan takana aivan eri lailla. Yllätyksenä ei pitäisi toki tulla että näin ei ole. Arki täällä sujuu arkena, joskin kovin erilaisena kuin Suomessa.
Isoin yksittäinen muutos on työ. Kyse ei ole niinkään yhteiskunnallisesta erosta, Kanadassa otetaan työt ihan yhtä vakavasti kuin Suomen luterilaisessa arvomaailmassa. Tietyllä tapaa tiukemminkin, lomia täällä ei juuri ole ja sairauden vuoksi poissaolo töistä hyväksyttävä irtisanomisperuste.
Kyse on enemmän henkilökohtaisesta ominaisuudesta. Minulla työ ja ammatti-identiteetti on vain kovin suuri osa itseä. Etenkin viime syksynä kun mies oli jo töissä täällä ja minä vielä Suomessa, tuntui että elämän täytti vain työ. 90% minusta oli työminä, ja loput 10% sitten koitti jaksaa harrastaa.
Nyt olenkin tilanteessa, jossa tuo 90% on kadonnut. Jäljelle jäävä 10% koittaa laajentua parhaansa mukaan. Toki nyt se muu osa saa hengittää paremmin ja jos hyvin käy, niin kevään lopputulemana löydän jotain muitakin minäkuvia itselleni kuin työ. Valokuvauskurssille mennessäni bussireitillä on pysäkki ”Heather Street – Vancouver General Hospital” ja väistämättä joka kerran kun kuulen sen tuntuu pieni pisto sisällä siitä, että en ole siellä. Oikeasti töitä en täällä missään tapauksessa pystyisi tekemään, lupaprosessi biokemian tentteineen veisi vuosia, mutta palkattomaan harjoiteluun tavallaan olisi ollut mahdollisuus. Ehkä. Yliopiston tädit vain eivät olleet kovin yhteistyöhaluisia ja prosessi siihenkin olisi ollut pitkä. Ja tietyllä tapaa halusin myös kokeilla, miltä tuntuu irrottaa ja vain olla, vaikka se onkin vaikeaa.
Vaikka silti joskus ajattelen, että olisi vaan pitänyt etsiä ne ihmiset ja lukita huoneen ovi eikä päästää niitä pois ennen kuin kertovat mulle mitä haluan tietää. Ilmeisesti University of British Columbia on surullisenkuuluisa vaikeasta kommunikaatiostaan. Eräällä tytöllä, joka tuli tänne harjoittelua kuukaudeksi tekemään meni paperisotaan vuosi. Tavallaan luulisi, että ilmainen työvoima kiinnostaa, mutta byrokraattien vaivannäkö on senkin edellä. Ja olisi vähän jännittänyt taas poistua maasta (pitää käydä rajan ulkopuolella) työlupaa varten, miehellä näitä asioita hoiti kuitenkin maahanmuuttojuristit. Mutta kuitenkin vähän kaihertaa. Vähenevässä määrin tosin.
Toinen iso ero on sosiaaliset piirit, vaikka tämäkään nyt ei ole yllätys sinällään. Olen melko sosiaalinen ihminen ja elämäni ongelmanratkaisutapa on vuodattaa paha mieli ystäville tai (kuten liian usein käy) miehelle. Täällä ei ole sitä vaihtoehtoa, asiat on kohdattava ja käsiteltävä yksin. Mikä nyt sinällään jälleen voidaan nähdä myös kasvumahdollisuutena. Ja koko kevään mittaisena parisuhdeleirinä :)
Toinen asia mistä edelleen koen huonoa omaatuntoa onkin sosiaalistuminen, tuntuu että pitäisi vain olla itse aktiivisempi. Mutta käsi sydämelle – koska viimeksi joku teistä on ystävystynyt jonkun kanssa jota et tavannut töissä tai olemassaolevien kavereiden kautta? Tiedän, harrastuksissa. Mutta (se pieni sana joka on kaiken tiellä) harrastan jo aika paljon. Suomessa pystyi käymään vuosia samoilla tanssitunneilla ihmisten kanssa ennen kuin edes pääsi etunimipohjalle. Olen kyllä tavannut useitakin mukavia ihmisiä, mutta ystävyyssuhteen kehittäminen vie kuitenkin aikaa, varsinkin kun sillä toisella osapuolella luultavasti ei ole samaa tarvetta etsiä ystäviä kuin minulla.
Olen kuitenkin päättänyt olla stressaamatta asiasta. Kohtuullisen hyvin menee näinkin ja pakottamalla harvoin saa mitään hyvää aikaiseksi. Muistuttaa tietyllä tapaa parisuhteen etsimistä, väkisin yrittämällä ei tule mitään mutta pitää olla avoin tilaisuuksille. Tällä hetkellä tuottaa kovasti mielihyvää aina välillä kotoa saapuvat pitkät sähköpostit ja Skype-puhelut, kiitos niistä!
Noin, sainpas sanottua. Heti kevyempi olo.