Kotikoloon!

Saavuimme kaupunkiin kaksi viikkoa sitten maanantaina, paikallista aikaa kello kolmelta. Kaksi lentoa ja bussimatka Dublinista Belfastiin olivat tehneet tehtävänsä – tuntui, kuin Suomi olisi vain kaukainen muisto jossain menneisyydessä.

lentokoneessa.jpg

Oli nälkä. Kävimme Subwayssa syömässä samat patongit kuin aina Suomessakin. Pyörimme ympäri keskustan eteläpuolta yrittäen löytää hostellimme. Näimme tiiltä, betonia, harmaata, ruskeaa ja likaisen vaaleaa rappausta, joka mureni kaduille. Autoja, jotka ajoivat lujaa ja väärällä puolen tietä. Näimme lujaa laulavia jalkapallofaneja ja laumoittain koulusta päässeitä, univormupukuisia lapsia. Piikkilankaa aitojen päällä, roskia, kerjäläisiä ja tasaisen harmaan kosteuden, joka yhtenä massana valui taivaasta rosoiselle asvaltille asti. Tuntuuko, että lähti vähän käsistä? Siltä meistäkin tuntui.

Heitettyämme tavarat hostelliin suuntasimme tapaamaan asuntovälittäjää. Hän näytti meille ensin yhden läävän ja sen jälkeen kolon, josta vaisto heti sanoi, että tämä on söpö. Ei haissut home eikä näkynyt pahemmin katosta sisään valuneen veden aiheuttamia tuhoja eikä reikiä seinissä. Mitä muuta voi vaatia. Mutta kolo oli niin pieni! Välittäjä sanoi, ettei mitään muuta ole saatavilla sorry guys there really isn’t anything else. Kävimme nostamassa vuokratakuun ja sovimme avaintenluovutuksen seuraavalle päivälle.

20150918_200845.jpg

Kävellessämme takaisin hostellille oli pakko hengähtää hetkeksi. Mitä – ihmettä – täällä – tapahtuu. Siitä oli varmasti kulunut jo viikko kun turtana ja kaiken tuntevana ja mistään mitään ymmärtämättömänä noustiin aamulla lentokoneeseen ja puhuttiin ruotsia ja sitten englantia ja jännitettiin mahdutaanko bussiin, kun H:n ehdotuksesta huolimatta en ollut suostunut ostamaan Dublin – Belfast –väliä etukäteen. Jos ostetaan bussiliput etukäteen meidän lennot on myöhässä ja matkatavarat kateissa ja me menetetään ne rahat ja HAA jos mä varaan meille hostellin kahdeksi yöksi saadaan heti kämppä! Pakko huomauttaa, että toimintasuunnitelma toimi.

Hostellissa jaoimme huoneen kuuden muun asukin kanssa. Muutama heistä vaikutti mukavilta, pari ei sanonut sanaakaan ja ainakin yksi todettiin vähän vahvempien päihteiden vaikutuksen alla olevaksi. Sain soitettua äidille, joka vakuutti, että viime yön jälkeen varmasti nukut kuin tukki. Valvoin yön peläten tavaroittemme puolesta ja ihaillen maisemaa, joka avautui sänkyni viereisestä ikkunasta metri kertaa metri kokoiselle sisäpihalle, jonka vastakkaisilla seinillä olevat ikkunat olivat omani kaltaisesti tuettu raolleen. Valvomistani siivittivät vessoista kantautuvat äänet ihmisten toimittaessa asioitaan. Myös yksi humalainen nainen toi draamaa yöhön pyöriessään huoneessamme, jossa hänellä ei ollut sänkyä, sekä etsiessään omaansa pitkin käytäviä. H taisi nukkua, ainakin aina välillä.

20150907_160708.jpg

Aamupalan jälkeen, murukahvin ravitsemina, heitimme rinkat selkään ja reput mahan päälle ja suuntasimme kävellen kohti uutta kotikoloa. Rahannostoon liittyvän seikkailun jälkeen hikeä valuen saimme avaimet käteen. Hymyilytti. Kävimme kaupassa ja suihkussa ja yritimme vähän asettautua, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että onnistuin jopa kotikolon kokoisessa, viiden huonekalun ullakkohuoneessa järjestämään sisustuksen uusiksi.

Illalla iski hyvin orpo olo. Emmää tiiä mitä oikeen odotin mutta en ainakaan tätä. Se oli se pahin hetki, mitä täällä on koettu. Mutta emme olleet nähneet vielä yhtään mitään. Emme kaupungin kaikkia kasvoja, emme yliopistoa. Emmekä tosiaankaan olleet vielä tavanneet niitä kaikkia ihania ihmisiä, jotka ovat vieneet sydämen jo tässä kahden viikon aikana. Olimme alussa.

kotikatu.jpg

Kommentit (3)
  1. Jännää lukea ja seurata teidän matkaa! Tsemppiä <3

  2. Alkushokista toivottavasti toivuttu, kohti uusia tuulia vaan (-:

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *