Olin tosi pitkään varma siitä, mitä haluan. Tiesin oman päämääräni jo yläasteelta lähtien. Päätösten ja lukion loppumisen lähestyessä kuitenkin tajusin: ”En mä ehkä haluakaan tätä.”

Olen monesti kadehtinut ihmisiä, joilla on selkeä ja realistinen ajatus siitä, mihin he haluavat. Mitä haluavat opiskella ja mihin haluavat päätyä. Vähän kuin olisi jo seuraavat 20- vuotta elämästä suunniteltuna. Ajattelin, että lukion aikana minullekin selviäisi, että missä olen hyvä ja mistä pidän. Totuus kuitenkin lopulta oli se, että en pitänyt oikein mistään ja jos pidin, en ollut varma miten hyvä siinä olin.

Kaikki käskevät ajatella realistisesti. Itse olen aina ollut suuri unelmoija. Haluan menestyä tehden sitä, mitä rakastan ja nauttien työstäni. Mutta mitä se voisi olla? Viimeisen vuoden aikana olen rehellisesti panikoinut tulevaisuudesta. Joka suunnasta painostetaan, enkä voi edes itse rauhoitella itseäni, sillä minäkin haluaisin niin kovasti tietää mitä haluan ja missä olen hyvä.

Puhutaanpa hetki normeista. Kävin lukion. Näiden kolmen ja puolen vuoden aikana en monesti kuullut vaihtoehtoa ”välivuosi”. Tietysti kannustetaan hakemaan heti opiskelemaan, se on ymmärrettävää. Painostaminen siihen ei kuitenkaan kannata. Vaihtoehtojen poissulkeminen. Meitä nuoriakin on vain niin monenlaisia. Mielenterveysongelmista puhuminen on rohkaissut monia ottamaan ohjat omiin käsiin ja kuuntelemaan omaa mieltä. Puhuttuani monen ystäväni kanssa, monen suusta kuulee sanan ”välivuosi”, sillä lukio on ollut niin stressaavaa ja rankkaa. Kirjoitukset vasta loppuivat, nytkö pitäisi lukea heti pääsykokeisiin? Välivuosi voi olla hyvä mahdollisuus tutkia omia mielenkiintoja tai ihan vaan hengähtää. Itselleen aikaa ottaminen ei tee sinusta laiskimusta.

Olenko jäljessä muista?

Vaikka koskaan ei pitäisi verrata itseään muihin (sillä kaikilla on niin erilaiset tilanteet menossa), joskus siltä vaan ei voi välttyä. Joku toinen voi saada  kymppejä kokeista, käydä töissä ja vielä ehtiä harrastaakin jotain samaan aikaan mutta se ei tarkoita, että sinun välttämättä täytyy.  Itse olen ainakin potenut huonoa omaatuntoa siitä, että nyt lukion jälkeen työt menivät tauolle ja ainoat asiat mitkä tuovat minulle produktiivista tunnetta, on tänne blogiin kirjoittelu ja kerran viikossa terapiassa käynti. Ja se on täysin ok. Näinä aikoina töitä on vaikea saada ja jaksaminenkaan ei ole ihan huipussaan. Huomioi myös se, että jos esim. kamppailet mielenterveyshäiriön, sairauden tai muun vaikean elämäntilanteen kanssa, sinulla on jo paljon tekemistä. Selviytyminen päivä päivältä on iso saavutus ja kaikki pienet asiat mitä jaksat / pystyt tehdä, ovat ylpeyden aiheita.

Oman jutun löytäminen?

Niin, miten sitten löytäisi sen oman kutsumuksen? Valmistumisesta on kulunut nyt noin viisi kuukautta, enkä vieläkään ole varma. Mutta voiko sitä koskaan olla varma? Jossain kohtaa sitä löytää asian, mikä kiinnostaa mutta kiinnostaako se sitten enää 20- vuoden päästä? Ei välttämättä, mutta se ei haittaa. Mitä olen lähiaikoina oppinut on, että parasta mennä vaan oman pikku virran mukana. Kokeile asioita, jotka saattavat kiinnostaa. Mistä juuri sä nautit?

Viime vuonna rakastuin mulle aivan uuteen asiaan: podcasteihin. Kuuntelen niitä illalla, aamulla, lenkillä, metrossa, bussissa… Ehkä mä voisin joskus tehdä oman podcastin?

Tällä hetkellä mä kuitenkin otan rauhassa, yritän pitää itsestäni huolta ja koittaa olla stressaamatta tulevasta. Joskus tulen kuitenkin muistelemaan näitä hetkiä ja en halua katua sitä, että käytin kaiken tämän ajan stressaamalla vain tulevaisuudesta. 

Unelmoiden,

Ella

https://www.instagram.com/unelmissakavelija

https://www.lily.fi/blogit/unelmissakavelija/