Lapsen lähestyvä raivari on kuin autonkorjauslasku

Meillä on neljä lasta ja heillä luonnollisesti keskenään erilaiset tavat ilmaista tunteitaan. Yksi heistä on sellainen, joka käyttäytyy ylivertaisen moitteettomasti (=liiankin hyvin) 97% ajasta ja sitten vetää niin himmeän raivarin välillä, että oksat pois. Raivarin merkit näkyvät jo vähän etukäteen ja sitä ei pysty estämään. Myrskyn repeämistä voi vain arvailla ja hänestä huomaa, että nyt ollaan hakemassa konfliktia ihan mistä tahansa ja kohta lähtee.

Usein nämä ennusmerkit ehtivät kestää vain puolisen tuntia, mutta joskus myrskyn puhkeaminen tekee tuloaan jopa kokonaisen vuorokauden.Merkit ovat hienovaraisia ja niitä ei ulkopuolinen huomaa mitenkään; istuminen tietyssä kohdassa, tietty asento, tietyn sanan tai äänensävyn käyttö, tietyntyyppinen kommentti. Joskus meillä on ollut vieraita ja olemme jälkeenpäin uteliaisuudesta kysyneet, että huomasitko mitään erikoista, mutta nämä merkit jäävät perheen ulkopuolisilta täysin huomaamatta vaikka hän olisi samassa tilassa. Perheenjäsenet tunnistavat ukkospilvet jo ensimmäisestä vihjeestä ja muut lapset siirtyvät automaattisesti jonnekin muualle, vaikka yleensä he leikkivät aina porukalla.

Koska raivari on toisinaan sekä fyysisesti että henkisesti mittava, valmistaudumme siihen aikuisten kesken mahdollisimman hyvin. Ennusmerkkien kohdalla mietimme vaivihkaa varasuunnitelmat kaikkeen ja keksimme muille lapsille muuta tekemistä. Pyrimme olemaan molemmat kotona tai nopeasti saatavilla niin, että toinen voi hoitaa raivaria ja toinen kaikkea muuta. Pyrimme tietysti siihen, että muiden lasten päivärytmi etenee suunnitellusti kaikesta huolimatta. Tarvittaessa vaihdamme kesken raivarin rooleja, jos raivarin kesto menee överiksi ja raivari-aikuisen oma pinna lähtee kiristymään liikaa.

Rankkaa. On kyllä. Ja melkein rankinta on odottelu, kun ei tiedä kuinka hevi setti on tulossa. Vähän sama kuin autoa korjaamolle viedessä. Haluaisi heti kuulla kuinka kalliiksi se tulee, jotta voisi todeta loppusumman, maksaa laskun ja unohtaa koko asian. Niin kauan kuin hinta on epäselvä, koko asia vaan ahdistaa. Kun loppusumma on maksettu, pystyy taas hengittämään syvään ja jatkamaan elämää.

Raivareiden ja autonkorjausstressin ero on kuitenkin siinä, että auton korjauksen jälkeen se yleensä toimii, mutta raivarin jälkeen on usein paljonkin aihetta asian purkamiselle ja jatkosuunnitelmalle. Heräähän siitä paljon huoltakin. Onneksi määrä on toistaiseksi pysynyt kohtuullisena (jos kohtuullinen-sanaa voi edes tässä yhteydessä käyttää) ja laatu sellaisena, että siinä pärjätään.

Meidän tilanteessa lapsella on kyllä murheilleen todellisia syitä, mutta ne ovat sellaisia joihin meillä ei ole mitään valtaa. Hän ei osaa juuri ollenkaan käsitellä näitä aiheita neutraalisti ja rehellisesti, vaan normaalitilanteessa kuittaa mieltään raskaasti harmittavat asiat kivoina ja vähän ylpeileekin niillä. Samaan tyyliin kuin vaikka aikuinen ”tosimies”, jota hävettää alkoholismi, voi retostella sillä kuinka kalliiksi tuli mikäkin baari-ilta ja kuinka sanoi muijalle kotiintullessa suorat sanat. Kääntää siis omat heikkoutensa muka-ihailtavaksi asiaksi. Samalla lailla lapsi voi kääntää oman hankalan asiansa tökeröksi ylpeily-yritykseksi.

(Tilanteeseen eivät liity päihteet eikä mikään laiton toiminta!)

Ylpeily tosin on niin läpinäkyvää, että jopa meidän muut lapsemme ovat kommentoineet säälivästi asiaa meille vanhemmille: ”Matti ei osaa rehellinen eikä käsitellä tunteita. Miten  se ei ole vieläkään oppinut?”. Heistä välillä oikein aistii kiusaantuneisuuden, kun eivät tiedä mitä sanoa itse typerissä ylpeilyhetkissä. Emmekä me aikuisetkaan yleensä tiedä.

Yllättyminen, ärsyyntyminen ja niistä juontuva raivostumisen kuohahdus tulevat kymmenennelläkin kerralla päällimmäisinä tunteina. Tekee mieli vaan raivota ”Lopeta nyt vihdoinkin tuo saatanan valehtelu ja esittäminen, kun kukaan ei sellaista sinulta odota ja jokainen tässä hyväksyy sinut ihan sellaisena kuin olet. Onko vika kuulossa vai ymmärryksessä, kun ei tämä mene perille???!!!….”.

Sanomattakin selvää, että silloin voi vaan kääntää katseen sekunniksi muualle, koota itsensä ja olla todellakin hiljaa. Esittää, että ei saanut juuri sisäistä pahoinvointihuutoyrjöraivokohtausta (saattaa olla, että tämä asia on mennyt minulla jonkin verran tunteisiin…) ja soveliaan ajan kuluttua lähteä puimaan omaa turhautumista jonkun aikuisen kanssa.

Joskus jos on aivan älyttömän sopivassa vireessä itse, osaa sanoa juuri oikealla sävyllä vaikka ”Sulla on nyt sellainen asia mielessä. Siihen liittyy varmaan jotain ihan kivoja juttuja kanssa, mutta sulla saa olla myös ihan omia mielipiteitä ja ajatuksia. Nekin on sitten ihan ok.” ja tuntea itsensä maailman järkevimmäksi kasvattajaksi (vaikkei ole).

Itse asiaa ei ole meidän mahdollista ratkaista, mutta meillä on jalo tavoite auttaa lapsi käsittelemään omia huoliaan rehellisenä itselleen ja hyväksymään realiteetit. Varmasti hän vielä oppii käsittelemään niitä rehellisenä itselleen ja meille, ja pieniä askelia siihen suuntaan aina välillä tuleekin.

Tässä odotellessa olemme sopineet mieheni kanssa vetävämme määrätietoisesti yhtenäistä linjaa tavallisina ja hurjina hetkinä:

Vakuuttamalla, että emme häntä jätä yksin harmiensa kanssa vaikka tulisi mitä. 

Elämällä säännöllistä, terveellistä ja turvallista elämää.

Puhumalla tunteista ja niiden vaikutuksista kaikkien lasten kuullen (lapsille sopivat aiheet).

Näyttämällä esimerkkiä siitä, että vaikka olisi mikä tunne, asialliset hommat hoidetaan eikä toimita päättömästi saati vaarallisesti.

Antamalla maltillisesti lupauksia ja pitämällä niistä kiinni.

Pitämällä tiukasti rajoista kiinni ja opettaa, että huonolla käytöksellä ei saa omaa tahtoa ristiriitatilanteessa läpi, mutta neuvottelemalla voi saada. 

Pitämällä yllä mukavaa ja iloista tunnelmaa perheen arjessa.

Raivarin jälkeen näyttällä konkreettisesti ja myös sanallisesti tuomalla esiin, että elämä jatkuu ihan normaalisti kaikesta huolimatta eikä kaadu, vaikka yhtenä hetkenä tunteet ovatkin lyöneet yli.

Tuomalla esiin omien valintojen ja tekemisten seurauksia. Hyviä ja ei niin hyviä, mutta ikätason mukaisissa aihepiireissä pitäytyen. Ihminen ei ajelehdi asioista toiseen, vaan voi itse tehdä toimia päästäkseen haluttuun lopputulokseen.

Esittämällä, että me vanhemmat pystymme, voimme ja osaamme mitä vaan, mitä tulee oman perheemme ja omien asioidemme hoitamiseen.

Tämä viimeinen on joskus aika raskas ylläpidettävä, mutta koen sen tuovan lapsille paljon turvaa. Ajattelen lasten tuovan herkemmin huolensa aikuiselle, jos oletuksena on, että aikuinen jaksaa ja voi ottaa sen vastaan. Lasten ei tarvitse kannatella aikuista. Pidän hyvänä sitä, että lapset luottavat meidän hoitavan perheemme läpi kaikentyyppisistä ongelmista.  Ja kyllähän me hoidetaankin! Useimmille lasten ongelmillehan voi jotain tehdä, jos on valmis asiaan panostamaan.

Viimeinen kohta on myös lohduton;

vaikka kuinka haluaisimme suojella, varjella ja auttaa, vaikutuspiirimme on rajallinen.

Miten teillä pärjäillään järisyttävien raivareiden kanssa? Vai pärjätäänkö?