Lasteni (minulta) salattu elämä

Lapsilla, joilla on kaksi kotia, on usein myös kaksi erilaista elämää. Ydinperheessähän ollaan kiireissäkin sen verran tekemisissä koko ajan, että tiedetään hyvin pitkälti missä ja kenen kanssa lapsi on ollut ja mitä tekemässä.

Minulla on exäni kanssa yhteishuoltajuus ja vaikka lapset ovatkin minulla suurimman osan ajasta, ehtivät he tietysti elää elämiään myös exän luona. Normaalisti isälläolopätkän pituus on kerrallaan viisi yötä, mutta lomilla voivat pätkät olla paljon pidempiä. Viime kesänä lapset olivat pois luotani yli kaksi viikkoa kerralla, josta osa oli isovanhempien ja osa isän perheen kanssa.

Niihin kahteen viikkoon mahtuu aika paljon kaikenlaista, etenkin kun loma-ajasta puhutaan. Toki tavallisena arkiviikkonakin vilisee yksittäisiä tapahtumia ja sattumuksia. Viiden päivän pätkällä lähettelemme lasten kanssa muutamat tekstarit ja harvemmin soitellaan. Kun poissaolon pituus kasvaa, yritän soitella heille vaihtelevin tuloksin, mutta vaikka saisinkin kiinni, eivät puhelut ole kovin informatiivisia päivän sisällön osalta.

Tähän tyyliin:

-Mitäs sulle kuuluu?

-Hyvin. (Aina hyvin, vaikka olen lähes yhtä monta kertaa korjannut oikean muodon olevan hyvää.

-Mitäs olette puuhanneet?

-Istuttu autossa.

-Eiks muuta?

-No ei oikein mitään. Moikka!

Kun lapset palaavat kotiin, toki kyselen että miten on mennyt ja mitä on tehty, mutta eihän kukaan nyt kahta viikkoa oikeasti seikkaperäisesti raportoi! Ainoastaan jonkun jännittävän pikku yksityiskohdan kuten vaikka sen kun mummo eksyi Tuuriin ja huvipuistossa sai väärän rannekkeen, joka piti myöhemmin vaihtaa.

Jaahas, mihis sitten lähtisi? Jos vaikka Jäämerelle köröttelisi… 

Toisaalta on kiva, että lapsillani on aivan ikiomat yksityiset elämänhistoriansa, mutta toisaalta suren joskus sitä, etten tiedä mistään mitään. Tai siis tiedän aika monestakin asiasta vähän jotain, mutta että tosi isoja asioita tapahtuu ilman minua. Lapseni on käyneet ”yksin”(=ilman äitiä) Jäämeren rannalla keräämässä kiviä*, myöhästynyt omasta turnauksestaan  Helsingissä ja hämmästellyt suolakaivosta Puolassa.  Lapseni on jonottanut autossa keskellä yötä päästäkseen autolautalle (en edes tiedä missä maassa!) ja jurnuttanut asuntoautolla ristiin rastiin Suomen. Asioita ja paikkoja, joista minulla ei ole itselläni hajuakaan.

Kävin kesällä yöpymässä pikkumökissä leirintäalueella ilman lapsia ja mietin, että tällaiseen voisi kyllä joskus tuoda lapsetkin ihmettelemään. Että kai ne täällä keksisivät luovasti jotain jänskää tekemistä. Edullista ja maanläheistä. Voisihan se olla lapsille avartava kokemus.

Yhtäkkiä tajusin, että lapsenihan ovat tosiaan painaneet ympäri Suomea (ja Eurooppaa) ristiinrastiin ja mistäpä minä tiedän, vaikka olisivat jo käyneet aivan samaisellakin leirintäalueella. Ja jos eivät juuri sillä, niin todennäköisesti he ovat jo sen verran leirintäalueksperttejä, että heillä on jo hommaan ihan valmiit rutiinitkin. Tuntuupa tosi kummalta!

Välillä huomaankin heissä outoja taitoja. Kun ajoimme balettiin Helsinkiin kahdestaan tyttäreni kanssa, hän halusi laittaa navigaattorin päälle ja näyttää tietä. Ajattelin vain, että vai sellainen leikki. Matkan aikana selvisi, että hän on suurinpiirtein navigoinnin puoliammattilainen ja on selvittänyt tiet joka paikkaan viikon kestäneen matkan ajan. Hän osasi oikeasti tosi hyvin selostaa minne mennä ja mitä kaistaa. On kuulemma Alligaattori silloin kuin suunnistaa. Alligaattori- alter egohan tuli minulle ilmi kolmen kuukauden viiveellä. Just. Tuli aika voimakkaasti sellainen olo, että saatan missata jotain ihan oleellistakin.

Onkohan jompi kumpi lapsistani käynyt Imatran koskella? 

Nyt näiden melko pienten koululaisten kanssa en ole tästä kovin huolissani,  vaikka se välillä surettaakin. Kulman takana siintää jo teini-ikä ja se itseasiassa vähän jo huolettaa. Luoja yksin tietää kuinka pihalla silloin olen kaikesta. Lasteni isä on siitä luotettava, että häneltä ei kyllä minulle päin infoa jaeta vaikka tapahtuisi mitä.

Faktahan on, että lapset ovat koko ajan jossain. Ihan joka hetki. Se vaan unohtuu, kun itse jatkaa omaa elämääsä tahollaan. Jossainhan he olivat silloinkin, kun itse ihmettelin leirintäalueen päiväjärjestystä ja Imatran koskea.

Mistä lastesi tekemisistä sinä olet jäänyt paitsi? Vai kuulostaako ihan vieraalta tällainen salainen elämä? Tiedätkö, mitä lapsesi tekee nyt?

*Eikö kuulostakin melankoliselta; lapsi yksinään Jäämeren rannalla keräämässä kiviä!