Voiko läheisen menettämiseen valmistautua mitenkään?

Meillä on hiljattain tapahtunut kuolemantapaus suvussa ja tämä on ensimmäinen kerta, kun lapseni ovat kohdanneet läheisen ihmisen menetyksen. Siitä kirjoitinkin jo yhden postauksen aiemmin.

Lasten isomummu ehti elää pitkän ja vaiheikkaan elämän ja nukkui pois joulukuun alussa. Hänellä oli jo ikää sen verran, että varsinaiseksi yllätykseksi sitä ei voinut sanoa. Suruviesti tietyllä tavalla tuli silti yllättäin ja keskelle kaikkea.

Lapset ovat pärjänneet asian kanssa aika hyvin. Oikein yllättävän hyvin. Minulla on itselläni aika ikävä kokemus vastaavasta tilanteesta omasta lapsuudesta ja sitä mielessä pitäen olenkin yrittänyt parhaani mukaan valmistella lapsia jo silloin, kun asia ei ole ollut ajankohtainen kenenkää tuttavan osalta. Olen vähän kuin yrittänyt arkipäiväistää kuolemaa, jokaisen elämä kuitenkin joskus päättyy. Kuulostaapa jotenkin kylmältä, mutta tosihan se on.

Mitenkä tätä valmistelua on sitten tehty meidän perheessä?

Ensinnäkin keskustelemalla kuolemasta silloin tällöin yleisellä tasolla. Vähän kuin pienesti muistuttaen, että sellainenkin vaihe kuuluu elämään ja vaihe tulee jokaiselle vuorollaan. Aiemmin olen kirjoittanut siitä, mihin kaikkeen joudun ruotsiksi.Tämä on taas yksi niistä aiheista, joista toivoisin puhuvani vain suomeksi, mutta hiphei, eipä voi tältäkään välttyä.

Olemme myös keskustelleet usein todennäköisyyksistä kuolemaan (ja ihan kaikkeen) liittyen. Osaan selittää sen parhaimmin todennäköisyyksien näkökulmasta vähän kuin pelistrategioiden kanssa; kuka tahansa voi kuolla mikä tahansa päivä, mutta todennäköisyys siihen, että se tapahtuu vaikka tänään, on joillain suurempi kuin toisilla.

Jos sinulla on neljä Skipboa ja toisella ei yhtään, sinulla on paremmat mahdollisuudet voittaa peli. Varsinkin jos sinulla on myös paljon muita numeroita pöydässä saatavilla.

Mikäli sinulla on hyvät heijastimet ja olet tosi varovainen pyöräillessäsi, sinulla on hyvät mahdollisuudet tulla turvallisesti kotiin tänäänkin. Jos et ole varovainen ja/tai jätät heijastimet pois, sinulle käy todennäköisemmin jotain ikävää kotimatkalla. Ei välttämättä käy ja hyvä niin, mutta jospa kuitenkin kaiken varalta olet tosi tosi varovainen ja laitat maksimimäärän heijastimia? 

Samalla tyylillä on keskusteltu kuolemasta, terveydestä ja onnettomuuksista yleisellä tasolla korkean iän, terveydentilan ja vaikkapa tupakoinnin näkökulmasta. Korkea ikä lisää todennäköisyyttä sille, että huonoja uutisia voi tulla tavalla tai toisella. Toisaalta on aina olemassa myös sattumaa ja huonoa tuuria, jonka myötä asiat voivat mennä täysin eri lailla kuin olisi voinut ajatella.

Voihan sitä nuori, terve, varovainen ja täysillä heijastimilla peitetty ihminen tulla yliajetuksi odottaessaan liikennevalojen vaihtumista, vaikka näin ei kovin usein tapahdukaan. Se on kamalaa, väärin, epäreilua ja äärimmäisen harvinaista, mutta mahdollista. Myös meteoriitti voi siinä valojen vaihtumista odotellessa pudota niskaan.

Kumpaakaan edellistä ei käsitykseni mukaan kannata murehtia pätkääkään, koska niitä ei melkein milloinkaan tapahdu ja niihin ei voida vaikuttaa itse, mutta moneen asiaan voi.

Ja sitten kun alkoi tuntua, että asia oli oikeasti ajankohtainen…

Ikävä kyllä (vai onneksi?) harvoin voi etukäteen tietää, milloin on kenenkin vuoro lähteä. Joskus kuitenkin voi tulla tilanne, jossa syytä huoleen alkaa tulla isomminkin.

Kun minusta alkoi itsestäni tuntua siltä, että alkoivat hälytyskellot mennä punaisen puolelle todennäköisyyksien osalta, kerroin siitä lapsille. Tilanne ei ollut varsinaisesti kriittinen, mutta huolettava. En ole mikään ennustaja tietenkään, joten kerroin ihan niinkuin asia on; Isomummun elämä voi jatkua vielä vaikka kymmenen vuotta ihan iloisesti, mutta nyt ollaan sellaisessa tilanteessa iän ja terveydentilan osalta, jossa monille on käynyt huonosti.

Vein lapset tapaamaan isomummoa mahdollisimman pian.

Isommalle lapselle kerroin jo etukäteen, että pelkään ajan käyvän jo vähiin. Pienemmälle kerroin vasta kotiinpäin tullessa, että tämä kerta meni hienosti ja isomummo näytti hyvinvoivalta, mutta on silti olemassa suuri mahdollisuus, että tämä kerta jäi nyt ihan oikeasti viimeiseksi.

Pienemmän lapsen osalta se tosiaan jäi viimeiseksi tapaamiseksi. Käynti todella meni verrattain mukavasti ja kaikki jäivät siitä ihan iloiselle mielelle. Tämän hän muistikin sitten, kun suru-uutinen hänelle muutaman viikon päästä kerrottiin: ”Äiti, sä sanoit että se kerta voi olla viimeinen ja se oli!”.

Tässä asiassa en olisi välittänyt olla oikeassa, mutta olen jälkikäteen tyytyväinen siitä, että lapset saivat olla tilanteen tasalla koko ajan. Se tuntuu reilulta, paljon reilummalta kuin vain pudottaa tieto heille kuin kirkkaalta taivaalta. Lapset eivät kuitenkaan ole aikuisten lailla kykeneviä päättelemään itse milloin voidaan esimerkiksi olettaa jonkun pääsevän sairaalasta vielä kotiin ja milloin ei.

Saako sinun lapsillesi puhua kuolemasta vai onko se aikuisten aihe?