Deittiprofiilit ja inhorealistinen kyynikko

Ystävätär kutsui kylään eräänä tammikuun iltana. Muutaman viinilasillisen ja herkullisen pizzan jälkeen hän kaivoi läppärin esille ja ilmoitti vain hieman sammaltaen, että on aika tehdä minulle deittiprofiili. Hetkinen. Minulle? Hell no. Tarmokkaasta vastustuksestani huolimatta hän takoi näppäimistöä nopeasti ja tehokkaasti. Konekivääritulta muistuttavalla tehokkuudella hän nakutteli tietojani jonnekin ja tyrkkäsi koneen syliini. ”Sun vuoro.”

Yritin marista jotain vasta-argumentteja, mutta minua ei tällä kertaa kuunneltu lainkaan. Onneksi minua ei sentään oltu punkeamassa Tinderiin. Esitin pontevia vasta-argumentteja nettimaailman epäkiinnostavuudesta ja minulle sopimattomuudesta. Olen nimittäin tuttavapiirissäni tunnettu siitä, että välttelen nettideittimaailmaa kuin ruttoa. Jos se sopii ystävilleni ja puolelle maailmaa, mahtavaa. Minua se ei kiinnosta tippaakaan, vaikka ilmeisesti kuuluisi. Olen tavannut kaikki exät, heilat ja säädöt vanhanaikaisesti baarissa, festareilla, keikoilla, bileissä ja muissa IRL-tilanteissa. Kuulun siihen ihmistyyppiin, joka uskoo oikeenlaiseen kemiaan ja siihen, millaisen fiiliksen toisesta ihmisestä saa. Toisten mielestä netissä tutustuu oikeasti, ilman ulkoisia paineita. Olen eri mieltä.

Istun kotona ja tuijotan ahdistuneena deittisivuston miesvalikoimaa. Ehdottomasti huonon huumorintajun ja kieron mielen omaavana pelaan bullshit-bingoa kaikilla muistamillani deittiprofiilikliseillä. Pitelee kalaa (check). Nojailee autoon (check). Peiliselfie + paljas yläkroppa (check), kännikuva oranssi tötsä päässä ja Fostersia muovituopissa (check), puku päällä työpöydän ääressä (check), pullistelukuva (check), duckface (check, yllättävän yleinen 40+ miehillä). Samaan aikaan tunnen huonoa omatuntoa. Tyypit haluavat vilpittömästi mukavaa seuraa kenties loppuelämäksi, ja tällainen (kaverinsa mielestä) elämäänsä kyllästynyt hapan haahka katselee nenä nirpassa valikoimaa ylemmyydentuntoisesti. Silti on pakko todeta, että media on täysin vieras, vaikka yritän olla objektiivinen. Löydän tosin kaksi tyyppiä, jotka sopisivat treffikumppaneiksi tälle matchmaker in heaven/hell -ystävättärelleni. Auttaisivat ehkä pääsemään eroon siitä Tinder-siasta, joka suorittaa katoamistemppuja ja selittää mustan valkoiseksi ja tinan kullaksi. 

Yhdessä asiassa ystävättäreni on tosin oikeassa: olen jämähtänyt varsin tarkasti oman alakulttuurini piireihin. Toisaalta se ei ole koskaan ollut minulle ongelma. Olen sen verran itseriittoinen ja itsenäinen, että viihdyn mainiosti itsekseni. Varsinkin viime vuoden sotkujen jälkeen en ole kovinkaan luottavaiselle mielellä miessukupuolen suhteen. Jos reilun kolmen vuoden suhteen jälkeen saa vetäistyä maton niin totaalisesti alta kuin minulle kävi, luottamuksen palautumiseen menee aikaa. En pidä siitä, että maailmassa epäluotettavia ihmisiä, jotka tietävät minusta liikaa. 

Suljen koneen ja kaivan kirjan esiin. Se kertoo itsenäisestä naisesta, joka haluaa ihmisten osaavan nauttia itsenäisyydestään. Ihan kuin minä. Jatkan lukemista.