”Sä et voi K O S K A A N  ymmärtää mua, koska sä et oo ikinä ollu kaunis.”
Nainen, jolla lienee erikoispaikka varattuna, jos Madeleine Albrightilta kysytään.

Ulkonäkö on jännä asia. Monelle kauniiksi mielletylle ihmiselle oman ulkonäön negatiiviseksi koetut muutokset voivat olla vaikea asia, kun taas vähemmän kauniiksi koetulle moiset vaikeudet tuntuvat jotenkin hämmentäviltä. Kun oman olemisensa rakennuspalikat ovat tulleet muualta kuin ulkonäöstä, osaa  arvostaa ennen kaikkea sivistystä, joka on mielestäni synonyymi hyvälle käytökselle, toisten huomioon ottamiselle ja tunneälylle.

Ystäväni oli päätynyt alkukesästä piilokameraa vaatineeseen tilanteeseen lähdettyään entisen opiskeluporukkansa kanssa afterworkeille jonkin tilaisuuden jälkeen. Hyvin ulkonäkökeskeiselle ja muitakin ulkoisesti arvottavalle seurueen jäsenelle avioero ja viisikymmentä ikävuotta olivat olleet totaalinen blow. Tiedän ulkonäöltä tämän henkilön, joka on  sovinnaisen ja länsimaisesti kapean kauneustrendin mukaisesti kaunis. Hän taas on omasta mielestään nyt vanha ja ruma. Hän oli tuiskahtanut ystävälleni liian monen valkkarilasillisen jälkeen, ettei tämä voi ymmärtää hänen tuskaansa. ”Sä et voi K O S K A A N  ymmärtää mua, koska sä et oo ikinä ollu kaunis.” Todellinen wtf tosin seurasi tämän jälkeen: Seurueen kaunottariksi koetut/kokevat olivat SAMAA MIELTÄ ja ”tavisrumilukset” (ystäväni määritelmä) katsoivat haavi auki.

Seuraavan tunnin nämä ulkonäön naisellisuuden tärkeimmäksi arvoksi määrittelleet olivat itku silmässä purkaneet, kuinka vaikeaa on olla ex-kaunotar ja kuinka miehet eivät enää jolkottele perässä kadulla. Tavisrumilukset eivät oikein tienneet, miten reagoida tuossa yllättävässä ja  olemattomassa piilokamerassa. Ystävätär oli lopulta poistunut jonkun toisen kanssa paikalta ja hihitellyt kaupunkipyörän satulassa vaimeasti koko matkan kotiin. Kun hänen puolisonsa – jolle asiasta oli kerrottu huutonaurun säestyksellä – oli naurun sijaan reagoinut hämmästyksellä, suuttumuksella ja avokin puolesta luokkaantumisella, ystävätär oli ollut hämmästynyt ja kertoillut lisää koottuja kokemuksia ei-kauniiksi katsotun naisen vinkkelistä. Mies oli istunut sohvalla järkytyksestä sanattomana ja sopertanut, ettei ole tajunnut, miten yhteiskuntamme on edelleen näin syväperseestä ja miten monet miehet ja naiset ovat niin pihalla.

Oma kokemukseni on samanlainen kuin ystävättärelläni. Kun on pienestä pitäen tiennyt olevansa ruma – tai ainakin kaukana kauniista – siihen on tottunut niin täysin, ettei muiden ikävä ulkonäkökommentointi oikeastaan enää suuremmin satu. Se tuntuu pieneltä ja ikävältä neulanpistolta ja välillä tulee paha mieli, mutta siihen on niin tottunut, että sen miltei ohittaa ranskalaisella olankohautuksella. Sitä on niin tottunut jättämään tiettyjä asioita tekemättä ulkonäkönsä vuoksi, ettei se oikeastaan enää edes nolota. Toisaalta nyt, kun on vanhaksi, rumaksi ja vielä lihavaksikin katsottu nainen, voi haistattaa tyynesti pitkät monille asioille. Itse on myös tottunut näkymättömyyteen, ivalliseen kohteluun ja tietyntyyppisiin silmäyksiin monissa tilanteissa, ettei sitä edes huomaa. Näennäisestä valveutuneisuudestaan huolimatta nuorempi polvi monistaa edelleen samoja asioita, mikä tuntuu jotenkin surulliselta.

Oma kauneuskäsitykseni omanlaisensa. En osaa sanoa, onko se valtavirrasta poikkeava, sillä vierastan kauneudesta ja ulkonäöstä puhumista ylipäätäänkin. Sana kauneus on jotenkin arvottava, sieluton ja tyhjä, kauniiksi määritelty  ihminen jotenkin oman aikansa ihanteiden  kuori. Minusta persoonallisuus, kiinnostavuus ja särmikkyys ovat kauniita, ja kaikissa ihmisissä on kauniita ulkoisia piirteitä. Suurimmalla osalla ihmisistä ei tosin ole mahdollista saavuttaa epärealistisia odotuksia siitä, mitä pidetään kauniina. Kun katselen plastiikkakirurgivisiittejään kieltäviä ja/tai mainostavia vaikuttajiksi kutsuttuja eri somekanavissa, tunnen itseni fossiiliksi. Mielestäni he ovat kauneuskyborgeja, joiden töröhuulten, sileiden ja kiiltavien otsien, pneumaattisten rintojen, hiuslisäkkeiden, akryylikynsien ja tekoripsien alla on hukassa olevia ihmisiä, joiden soisi mieluummin kasvattavan henkistä pääomaansa kuin vierasaineita kehossaan. Kenen luomaa misogynistista ideaalia he uskovat ja toteuttavat? Toksisen miehisen katseen, jonka mielestä nainen ei koskaan ole tarpeeksi kaunis, hoikka ja muodokas?

Rintaani puristaa ahdistus, kun tiedän, että oppilaani seuraavat vahingollisia kauneusihanteita. ”Sä olet ihana just tuollaisena. Sä et ole liian lihava. Sä et ole ruma. Sä et ole mikään klooni. Oletko sä syönyt lounasta? Sulla on nälkä, silloin pitää syödä. Sä olet kasvava nuori ja tarvitset polttoainetta.”

Minulle on lueteltu kaikki rumat piirteet omassa ihanassa olemuksessa. Minulta on kysytty, miten voi joskus olla tyytyväinen itseensä. Minä olen yrittänyt vastata. Ja minä vihaan noita filteröityjä, muokattuja ja epärealistisia Instagram-naamoja, jotka kieltävät käyttäneensä filttereitä, kauneusoperaatioita ja haitallisia keinoja ulkonäkönsä muokkaamiseen. Jos joku voimaantuu vain omista täyttöhuulistaan tai botoxeistaan, se on surullista. Jos niiden avulla muokkaa toisten ihmisten mieltä ja aiheuttaa lisää ahdistusta omasta ulkonäöstä, se on myös vahingollista.

Tapanani ei ole ollut tapana arvostella toisten ihmisten ulkonäköä ääneen tai edes mielessäni. Yritän ajatella, etten tiedä ihmisestä tai hänen motiiveistaan mitään. Nykyään on tosin yhä vaikeampaa olla ärsyyntymättä valheellisesta  kauneusoperaatiohypestä, jolla yhä nuoremmille markkinoidaan ulkonäön muokkausta askelmina onneen ja menestykseen. Botox ei voimaannuta, isot rinnat eivät ole feministinen teko ja brassipylly ei ole itsestään huolehtimista. Jokainen täysi-ikäinen ja -valtainen voi toki tehdä kehollaan mitä haluaa, mutta oman muovisen arvomaailman myyminen muille, erityisesti alaikäisille, on karmeaa. Kauneusoperaatio on aina riski, toisinaan jopa hengenvaarallinen riski.

Istuimme tavisrumilusporukalla (sana oli liian herkullinen jätettäväksi käyttämättä) rantakahvilla juhannuksen jälkeen ja puhuimme lomasuunnitelmistamme. Yksi olin vaeltanut yksin 50-kilsaisen reitin, toinen melonut kansallispuistossa poikansa kanssa, kolmas treenannut joka päivä avovesiuintia mökillä ja neljäs päättänyt testata Tinderiä. Tiedossa oli retkiä ja festareita, pienen budjetin kesähupeja, mansikoita ja jätskiä. Ystäväni kerrottua illasta ex-kaunotarten kanssa sulattelimme keskustelua hetken. Yksi sanoi seuraavansa vastaavanlaista teatteria parikymppisen lapsensa ystäväpiirissä ja kehottaneensa lastaan häipymään porukasta. Toinen kertoi Tinder-matchin ihmetelleen, että ”tonnäkönen nainen” ei antanutkaan, kun pikkuisen sormella nytkäytti. Itse kerroin ystäväni mustasukkaisen puolison hyväksyvän minut  ainoana naispuolisena kaverina miehelleen, koska olen vanhempi ja rumempi kuin hän (vahingossa kuultu keskustelu).

Katselimme toisiamme ja otimme siemaukset kahveistamme. Äkkiä yksi meistä alkoi hihittää. ”Aatelkaa, miten absurdia. Meillä on päät ihan kelvollisessa kuosissa, me ollaan kaikki fyysisesti suurin piirtein terveitä, me ollaan elämässämme suhteellisen onnellisia ja hampaatkin on omat. Ja silti pitäis olla tyytymätön, koska ei näytä tekoälyn tuotokselta. Kenen hullun diktaattorin dystopiasta sekin maailma on karannut?” Sitten hän nousi ylös, heitti mekkonsa kaaressa hiekalle ja ilmoitti: ”Kaikki ihanat naiset lähtevät nyt mun kanssa uimaan.”

Jotain tarttis tehdä. Se taitaa olla aikas monella mielessä jatkuvasti. Minulla sellainen on ollut pitkään. Onko tämä nyt sitkua ja päättämättömyyttä? Ehkä siinä mielessä, että en tiedä, mitä tekisin. Siis työni suhteen. Ja aika monen muunkin asian.

Asia on nimittäin niin, että pidän työstäni – siis perustyöstä, siis siitä, mihin minulla on koulutus – aivan valtavasti. Se perustyö vain jää silppusälän alle. Minulla on koulutus ja intohimo oppiaineen opettamiseen. Sitä rakastan. Minulla on vajaavainen koulutus kasvattajaksi – oman yliopistoni kasvatustieteen aineenopettajaopinnot olivat lähinnä vitsi, kaikella kunnioituksella. Suurin osa tästä kaikesta on pitänyt oppia töissä. Minulla on vähäinen/olematon koulutus esimerkiksi sossun, lasun, poliisin, järjestyksenvalvojan, psykologin, terveydenhoitajan, kuraattorin, psykiatrisen sairaanhoitajan tai perhetyöntekijän duuniin. Tämän lisäksi pitäisi visioida kaikenlaista naminamipaskaa, kun nykyhetkeäkään ei saada hoidettua kunnialla.

Hyvin monen kunnallisen ”kutsumusalan”(Voitaisko lopulta haistaa piip sen ikuisen matalapalkkaisuusjustifioimisjargonin kanssa?) ongelma on se, että hallintopuoli ei tiedä pätkääkään arjen työstä. Kasvatus-, opetus- ja sosiaalialan hallinnossa, suunnittelussa ja päätöksenteossa on tyyppejä, joista suurin osa ei ole koskaan tehnyt alan työtä ja joilla on kummallisen vieraantunut käsitys todellisuudesta. On ihan turha visioida ja hönkiä maailman tärkeimmästä työstä, kun arki on hengissä selviämistä ja p*sk*n lapioimista. Jos joku ihmettelee, miksi asemassa ei ole opetusalataustaisia, suurin syy on myötähäpeän lisäksi se, että käytännön osaaja ei ole verkostoitunut alan broileriston ja sen jargonin kanssa. Suurin osa visionääreistä on täysin kädettömiä ihan minkä tahansa alan käytännöntyön kanssa.

Minä rakastan työni peruscorea. Opettaminen ja oppilaiden kohtaaminen, aineyhteistyö kollegojen kanssa ja se fiilis, kun oppilas oppii, kukoistaa, löytää oman tiensä… Sitä parempaa ei ole. Missään. Tai kun on saatu vaikeuksien jälkeen siivet korjattua ja taas mennään. Meil on metsässä nuotiopiiri, jonne ei ole oikeilla aikuisilla asiaa.

Jos minä ja kollegani ympär’ laajan Suomen maan voisimme käyttää kaiken energiamme opettamiseen, yliarvostetussa Pisassa oltaisiin taas piikkipaikalla. Sen sijaan istumme loputtomia palavereita oppilaiden ja perheiden kanssa, joilla on ongelmia, joita ei huvita, joita ei kiinnosta, jotka eivät saa apua, jotka eivät ota apua vastaan ja joiden asiat eivät olisi oikeasti koulun juttu. Mutta koulu hoitaa, koska kukaan muu ei hoida. Koulu hoitaa ilmaiseksi, luokanopettajuus ja luokanvalvojuus kun ovat varsinainen aarreaitta opetusalan ideanikkareille: siihen voidaan lisätä ihan mitä vain ilman mitään lisäkuluja ja sillä voidaan velvoittaa opettaja mihin tahansa. Jos kysytään, mikä open väsyttää, se on juuri tämä. Ja kun on vielä töissä haavoittuvan alueen lähiökoulussa, jokainen voi päätellä, millaisella aineksella mennään.

Mutta kun rakastan opettamista, pidän kollegoista ja oppilaista. Mikä neuvoksi? Koulun vaihdos? Kunnan vaihdos? Ojasta allikkoon? Opettajat ovat tässä hyvin eriarvoisessa asemassa: omassa kunnassa virkavapaata ei keskimäärin saa mihinkään. Opintovapaakäytäntö on kaatumassa, samaten vuorotteluvapaa. Onko viisikymppinen nainen enää minkään arvoinen?

Kuluuhan se kesä näinkin. Voimia keräillessä (koulupainajaisten loppumiseen ja unien paluuseen menee noin kuukausi). Pohtiessa elämää. Arvioidessa tulevaa. Säästösuunnitellessa anyway.

Kun on saanut itsensä puhuttua siihen, että ehkä se opetusala ei olekaan enää juttuni, vastaan pyrähtää kaupungin vilinässä nykyinen tai entinen oppilas, joka kipittää vastaan, hyppää kaulaan, heittää yläfemmat, moikkaa iloisesti tai hymyilee. Jää juttusille. Katoaa iloisten heippojen jälkeen vilinään.

Siinä ollaan taas alkupisteessä. Kun on tunteet, kun on usko siihen, että nuorisossa on tulevaisuus.  Ja koska harvassa duunissa pystyy pelastamaan maailmaa edes ihan vähän. Ehkä.