Se kävi kuin tanssi.
Kepeästi, helposti, sujuvasti.
Otteen vaihto toiseen, askel, pysähdys, pyörähdys, askel.
Oli tavallaan vaikeaa olla lankeamatta vanhaan.

Silti, jokin oli muuttunut.

Katsoin kaikkea matkan päästä.
Astuin kuin askeleen taaksepäin.
Nostin käteni puuskaan ja nostin leukani uhmaavasti pystyyn.
En antanut sormieni tanssia vapaasti koskettimilla.

Annoin keskustelun soljua paljastamatta paljonkaan nykyisyydestäni.
Oloni on helpottunut.
Ystävyys, aika, perspektiivi.
Kaikki kunnossa.

Sitten, tuntia myöhemmin se iski.
Muisto.

Olin keittänyt itselleni teetä ja asetin teelasini pöydän reunalle laittaakseni kirjaston kirjat pikkupöydälle.
Käännyin ja istahdin sohvalle.
Ai niin, se tee.
Nousin ottaakseni lasin, joka höyrysi pöydän laidalla kynttilän pehmeässä valossa ja taustalla helisi Tears of Eternity.
”Täällä aika aina jotenkin pysähtyy ja mun on rauhallinen olo.”
Oli pakko istua alas.
”Saatanan alitajunta, jätä mut rauhaan”, mutisin hampaiden välistä. ”Se on luojan kiitos nyt ohi.”
Teki mieli heittää tee laseineen seinään.

Hyvä muisti yleensäkin, mutta erityisesti äänien ja tuoksun suhteen, on monessa mielessä kirous.
Vaikka muistot ovat muuttumassa perhosen kepeiksi ja ilmaviksi, ovat ne hienoisessa kuumeessa ollessa melkoisen pahoja.
On myös hyvä muistaa, että muistoja kepeään muotoon puhdistaessaankaan ei voi taata lopputulosta.
Tai sitä, miten mieli muistaa lisää ja aina vain lisää.
Ei vain katseita ja hipaisuja.
Se muistaa myös sen kaiken, joka koskee, tuntuu, tuoksuu ja maistuu.
Se muistaa vaatteet ympäri huonetta, naurun, paperinaruiksi kiertyneet lakanat, kaiken paljastavat keskustelut, takkuiset hiukset, parransänki-ihottuman, missatut puhelut, johonkin kadonneet päivät ja yöt ja hämmentyneen mielen. Se muistaa silmät, joiden eteen liukuvat samalaiset kuoret kuin itsellä, joista näkee oman itsensä peilinä ja joiden edestä kuoret liukuvat hitaasti pois.

Hörppäsin tulikuuman teen suuhuni, ja Spotifykin siirtyi helpottavasti eri elämänvaiheen musiikkiin. Päätin kuumeestani huolimatta lähteä vesisateeseen kävelemään. Kiedoin itseni tiukasti sadetakkiini, otin buranan ja pakenin sateeseen. Puoli tuntia myöhemmin palasin takaisin mieli rauhallisena, kiipesin kuumaan suihkuun ja sitten suoraan nukkumaan.

So long, muistoni, so long.

Viikonloppu

Minä: ”Mä en ole puhunut tai mesettänyt kenenkään kanssa 24 tuntiin. Aikas ihanaa.”
Mutsi: ”Se tekee varmaan ihan hyvää.”
Minä: ”Joo, on ollut vähän liian kiireistä viime aikoina.”
Mutsi: ”Oletko saanut luettua jotain hyvää?”
Minä: ”Joo, sun pitää ehdottomasti lukea tää kirja, jonka…”

*

Makasin jalat seinällä lukemassa kirjaa, tanssin kuulokkeet päässä pitkin asuntoni lattioita, otin pitkän kylvyn, mutustelin suklaata aivan liikaa, luin vanhoja naistenlehtiä, otin päikkärit, menin ajoissa nukkumaan, heräsin myöhään ja söin pitkään aamiaista. Se tuntui ihanalta siksikin, että olo on ollut hieman kipeä ja toivon, etten sairastu nyt.

Samaan aikaan pohdin, miten tämä itseensä käpertyminen olisi mahdollista, jos minulla olisi perhettä tai parisuhde. Ei kovinkaan helposti.

Minua pidetään kunnon social butterflyna, joka on loppumattoman kiinnostunut ihmisistä, extrovertti ja ties mitä. Joo, toisinaan. Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tarvitsen omaa aikaa. Sellaista aikaa, etten ole missään kontaktissa kenenkään kanssa, en edes viestien kautta. Viimeiset pari viikkoa ovat ollet tässä suhteessa aivan kauheat: pitkien työpäivienkin jälkeen on pitänyt soitella duuniasioita, viranomaisasioita ja kaikenlaista säätöä. On ollut todella vaikea löytää kunnon aikaa sille, että vain on, ilman kaikenlaista pientä metatyötä, joka on tosi väsyttävää ja ärsyttävää.

Siksi minä vain olin. Koko viikonlopun. Se oli ihanaa

*

Tämä päivä taas oli täysin perseestä ja hyvä esimerkki siitä, millaisia ajattelemattomia typeryksiä ihmiset ovat.
Ja miten ihan kaikkeen voi (yrittää) todeta, että #läppäoli. Mä en jaksa. Milloin on taas viikonloppu, jolloin mun ei tarvitse kohdata yhtään ketään?