Juttelin erään vanhemman ja viisaamman ystävättäreni kanssa miehistä ja siitä,miten omanikäiset ja nuoremmatkin miehet on kasvatettu niin saatanan takaperoisesti uskomaan, että heillä on OIKEUS asioihin, joissa ei ole mitään jokahenkilönoikeutta. Kyse ei ole pelkästään parisuhteista vaan töistä. Ystävättären työpaikalla – opetusala – oli tullut kysymys opetustunneista. Ystävätär on ottanut mielellään jokusen ylitunnin, mutta ei suuria määriä. Viime vuosina hän on tehnyt hieman vastahakoisesti isompaa tuntimäärää, sillä perheelliset eivät ole halunneet lisätunteja. Niinpä aikuisen lapsen eronnut äiti on hoitanut.

Nyt tilanne on muuttunut. Ystäväni ilmaisi ottavansa edelleen mielellään sen 1-2 lisätuntia ihan senkin vuoksi, että saa opetettua myös valinnaisen oppiaineen ryhmät kuten tähänkin asti. Perheelliset naiset olivat samalla kannalla, vaikka yksi sanoikin suoraan, että ottaisi mielellään enemmänkin tunteja. Hän painotti, että ystävälläni on oikeus päättää, koska hänellä on ainoana täysi pätevyys tuohon valinnaiseen.

Miespuolinen kollega sen sijaan heittäytyi hankalaksi ja paasasi, että hän on perheensä pääelättäjä, joten hän tarvitsee enemmän tunteja. Miehen mukaan ystävättäreni on viime vuodet nauttinut niin suurta palkkaa, ettei hän ansaitse yhtään lisätuntia. Kun ystävätär ei perääntynyt yhden lisätunnin toiveestaan – sen valinnaisensa vuoksi – kollega oli räjähtänyt ja ilmoittanut, että hänellä on OIKEUS haluamaansa määrään tunteja, koska hän on MIEHENÄ perheen elättäjä. Ystävätär oli sanonut viileästi heidän jokaisen olevan perheen elättäjiä ja miehellä olevan nyt jo ylivoimaisesti eniten tunteja. Sotku olisi voinut päättyä ikävämmin, jos rehtori ei olisi ollut tiukkana. Kymmenisen vuotta minua vanhempi ystävätär pudisteli päätään ja huokaisi: ”Kuvittele, tuokin on syntynyt 80-luvun puolivälissä…”

Minulla on oikeus/tieto, koska olen mies -henkilö on tyyppi, jonka kuvittelin jääneen ysärillle tai tuutausarin alkuun. Tai ainakin olevan hyvin pitkälle jo haudassa. Siitä huolimatta näitä zombeja pulpahtelee esiin yllättäviässä paikoissa niin duunissa, harrastuksissa, kaupassa kuin parisuhdemarkkinoillakin. Joka kerta olo on yhtä typertynyt ja haluaisi vain ajatella kuvitelleensa kaiken. Samaan tapaan, kun taas jonkun kaverin mies on isäroolissaan taantunut jonnekin menneelle vuosikymmenelle ja vakaasti sitä mieltä, että äidin rooli on ensisijaisesti hoitaa vauvaa. Tai kun itse kävelee ajatuksissaan kadulla ja joku mies katsoo taas oikeudekseen huudella kommentteja ulkonäöstä tai ilmeestä. Tai kun Alkon hyllyllä jonkun toisen asiakkaan pitää tulla pätemään juomaneuvojen kanssa. Tai kun…

Besserwissereitä ja moukkia on kaikissa sukupuolissa, mutta tämä miehinen oikeusvaade sukupuoleen liittyen jaksaa aina yllättää eri tilanteissa. Jotenkin sitä ajattelisi, että vuonna 2023 olisi päästy jo pitemmälle. Ystävättärellä oli ensi vuodelle jo vastaveto valmiina: ”Koska naisen euro ei ole euroa nähnytkään, eiköhän olisi JOKANAISENOIKEUS saada sitä liksaa sitten lisätyöllä.”

Minulla ei ole tapana uskoa horoskooppeihin, mutta tänä keväänä ne ovat olleet perhanan oikeassa. Astrologisen taivaan riehuva kauhukakara, Mercury retrogade, osui nimittäin omassa tähtimerkissä pahasti. Ja omassa henkilökohtaisessa elämässä vielä pahemmin. (En olisi muuten huomannut, mutta astrologian intoharrastajakaveri pakotti minut lukemaan. Osuipas. Todellakin.)

Tämän kevään aikana olen usein pohtinut, mille kosmiselle poppahenkilölle olen kettuillut. Viime syksy kun oli pitkästä aikaa sellainen, jonka aikana tunsin oloni hyväksi. Töissä meni suhteellisen mutkattomasti, perheessä kaikki oli kunnossa ja ihmissuhteessani meni hyvin. Etenimme rauhallisesti ystävyydestä kohti muuta. Minulla oli hyvä ja tasapainoinen olo. Meillä molemmilla oli. Luulisin. Takana oli vaikeita koronavuosia, toisenna meistä ikävästi päättynyt pitkä suhde, toisella hiljalleen kasassa oleva pää sotkujen jälkeen.

Kevään puolella alkoi kasaantua tummia pilviä. Helmikuussa työelämässäni putosi taivas niskaan, miehellä terveys reistaili. Huhtikuussa mies sitten häipyi selittämättä. Häipyminen parisuhteesta on ehkä raukkamaisimpia tapoja tehdä ero. Minulle näin kävi vuosia sitten aiemminkin. Sinänsä ironista on, ettei yksikään treffikumppani ole koskaan minua ghostannut, ei mikään epämääräinen heilakaan, mutta kaksi rehelliseksi, luotettavaksi ja tosissaan olevaksi brändäytynyttä miestä on. Parisuhteesta. Raukkamaisuuden huipennus.

Valehtelisin, jos sanoisin olevani kunnossa. Olen vieläkin aivan loppu ja rikki, mikä tuntuu jotenkin nololta ja hävettävältä. Vaikka tiedän, etten ole tehnyt mitään väärää, atavistinen naisellisuus ei jätä rauhaan. Jostain kumman syystä oletetaan vieläkin – vuonna 2023 – naisen aina tehneet jotain väärin, vaikka mies tekisi mitä. En ole puhunut sanaakaan sille tuttavalle, joka intti, että ihan varmaan olen tehnyt jotain väärin, esimerkiksi pihdannut tai pakottanut miehen tulemaan kanssani jonnekin naisten juttuun. Tuijotin tuota henkilöä typertyneenä ja pidin kaksin käsin ystävääni selkäni takana, jotta tämä ei olisi tehnyt tuosta 1950-luvun hahmosta sanallista aladobia.

Kesä on julmaa aikaa rikkinäiselle sydämelle varsinkin, kun kesälle oli jo monenlaisia suunnitelmia. Talvella on helppo sukeltaa töihin ja tarpoa pimeydessä raivoitku kurkussa. Kesällä kadut, kahvilat ja puistot ovat täynnä pariskuntia ja kepeää kikatusta. Vaikka ajatuskin kenestä tahansa miehestä, flirttailusta ja kesäheiloista aiheuttaa kuvotusta, mieli on haikea. Yritän vakuuttaa itselleni, etten tekisi käytökseltään itsekkäällä, selkärangattomalla, epävakaalla, sivistymättömällä ja epärehellisellä miehellä mitään. Vaikka haluaisi säilyttää muiston ihanasta ihmisestä, se haalistuu täydellisesti huonon käytöksen alle.