Hymyilin. Halasin. Suutelin.
”Käy vaan vessassa, odotan sua tässä”
Valehtelin. Kävelin heti ulos ovesta, toisen elämästä ja haurastakin hauraammasta toiveesta tästä onnesta.
Hän ei tiedä, että minä lähdin. Minä en jaksa puhua tai kuunnella selityksiä.
Haluan hänelle vain hyvää, vaikka minuun sattuu. Hän löytää toisen varaventtiilin. Hän löytää haluamansa joku kaunis päivä, toivon sen.
Minä olen jo valmiiksi niin rikki, etten jaksa mitään sotkuja. Minä olen niin väsynyt. Itseeni. Ihmisiin moneen asiaan.
Viestin kahdelle uskotulleni. Kävelin alas katua ja kohti kotia. Taistelin itkua vastaan koko kotimatkan ja romahdin eteismatolle itkemään ennen kaikkea väsymystäni. Selvisin kotiin. Minun maailmaani. Minun.
Minä selviän tästäkin. Minä selviän ihan kaikesta.Minä hymyilen iloisesti, puhun keveästi ja kätken tunteeni. ”En minä minnekään lähtenyt. Minulla on vain kiire. Nähdään joskus, nyt on kiireitä.”
Ostan taas liput maailmaan, joka antaa minulle perspektiiviä, ymmärrystä ja ravistelua. Se on pelastanut minut kahdesti, vienyt mieleni oikeille raiteille itsekkäästä maailmastani, antanut minulle palaneet hiukset ja tyynemmän mielen. Se on muistuttanut minua siitä, miten paljon minulla on. Minulla, itsekkäällä, omahyväisellä ja pienestä turhautuvalla ihmisellä.
Muistan taas, miksi pelkäään kiinnostavia miehiä. Muistan taas, miksi intressantin miehen tavatessani minun pitää häipyä paikalta tai olla hankalin mahdollinen itseni. Muistan taas, miksi en saa koskaan pudota roolistani, en koskaan antaa kivaa ja siloiteltua ensivaikutelmaa itsestäni. Koska se ei kestä. Ikinä.
”Jokainen ihminen on rakastamisen arvoinen omana itsenään. Älä sano sitä minulle, älä valehtele.
Lupaan oksentaa syliisi, jos puhut muista paskaa.”
Minä elän ja hengitän. Elän omaa, epäsopivaa elämääni. Ihan kiusallanikin.
