Minun pitäisi tehdä töitä.
Oikeasti, ehdottomasti ja aivan välttämättä.
Olisi todellakin pakko.

Minä en tee niitä töitä. Rullaan lentosivustoja, hostellisivuja, monikielisiä bussifirmasivuja, karttoja ja blogeja. Luen ties millä kielellä ja kääntäjällä ohjeita, varmistuksia ja päätöksiä.

Yksi maailman parhaista tunteista on reissukuume. Se on hykerryttävä palapeli, jossa yhdistellään mahdottomista paloista kokonaisuus. Juuri kun se on kasassa, tulee mieleen uusi asia. Koko palapeli menee uusiksi. Se on parasta. Niin paljon nähtävää. Niin vähän aikaa. Aina jää nälkä.

Jos kaikki natsaa, lennot yhteensä parisataa euroa. Bussit. Hostellit. Toimiiko se raja jo? Vai pitääkö kiertää kahdeksan tuntia, jotta pääsee 30 kilsan päähän? Euroopassa. Siis Euroopassa.

Sitten pitää suututtaa pari kaveria. Ei mennäkään ensimmäisen maahan vaan lähelle. Epämaahan. Jonnekin, jonka nimeä ei saa lausua. Kuunnellaan mekastusta pari viikkoa, kunnes kaveri äkkiä onkin nousemassa prätkälleen ja tulossa sinne ”saatanan loukkoon” pitämään huolta turvallisuudestani. Sen jälkeen voikin itsekseen pohtia, mitkä sen ambitiot ovat tällä kerralla, joten ilmoittaa jo hostelliin etukäteen, että yläsänky, kiitos. Ja jos mahdollista, leidien dormi. Toinen kaveri lähettää kaksisataa meiliä ja karttaa vaihtoehtoisesta matkareitistä ja suosittelee serkkuaan oppaaksi. Kuulosta vähintään yhtä houkuttelevalta, joten itsepäisenä muijana kiittelee ja pitää kiinni suunnitelmastaan. Ja toivoo, ettei mitään maalaisserkkuja kuppelehdi vastaan epämääräisin aikein.

Sitten kaivetaan vanha reppu esille ja aletaan pohtia, mitä otetaan mukaan. Kuluneet kengät asettuvat jo mielessä riviin, vaatteet järjestyvät kasoihin, printatut bussilippukasat siirtyvät sivutaskuun, nestepussituskailu pahenee. Sekopäisen mielen valtaa hiljalleen rauha.

Pian olen taas siellä; likaisena, hikisenä ja hyttysenpuremaisena matkalla. Eksyn jossakin ja joudun vetämään mobiilidatan tappiin pikkukylässä. Pohdin hostellissa jalkojen paukamien lähdettä lohdullisten Länsi-Niilin viruksen ja ludeinvaasion välillä. En jaksaisi ostaa pullovettä, mutta hanaveden haistettuani tulen järkeeni. Tappelen bussikuskin kanssa kaikilla osaamillani kielillä. Maastoudun paikalliseksi aurinkolasien taakse. Herään hostellissa humalaisen australialaisen kaatuessa suorin vartaloin ovesta sisään kello viisi. Nukun paremmin kuin omassa sängyssäni.

Vielä pari viikkoa. Pitäisi myös tehdä ne työt. Muuten ollaan melkoisessa nesteessä.

Aurinko oli jo korkealla, kun heräsin. Miksi nukuin keskipäivällä? Oloni oli hieman hutera ja väsynyt, mikä ei ollut kovinkaan tyypillistä. Siirryin unisesti, kun tunsin käsivarren painon ristiselälläni ja kuulin tasaisen hengityksen. Painoin otsani tyynyyn ja rauhoittelin mieltäni. Good girl, taas mennään.

Liu’un sängystä pois kuin käärme. Olin jälleen kiitollinen vuosien voimistelu- ja joogataustasta, vaikka olomuoto ei olekaan muuten enää yhtä sulava, sillä valuin hitaan rauhallisesti lattialle herättämättä toista. Sen jälkeen hiivin pehmein tassuin kylpyhuoneeseen ja suljin oven kerrankin ilman narinaa.

Kietouduin isoon pyyhkeeseeni ja stahdin kylpyhuoneen lattialle tasaamaan hengitystäni. Olin hiljalleen liukunut kauemmas ja keskittynyt ajattelemaan kaikkea muuta kuin tunnemujua. Tai niin olin luullut. Vain yksi ilta keskustelun ja viinin parissa, ja lopputuloksena oli vaatteita pitkin asuntoa, rohtuneet huulet ja jäsenissä tietynlainen raukeus. Mieleni säntäili sinne ja tänne, mutta nousin hitaasti lattialta, huuhtelin kasvoni, pesin hampaat ja levitin korpunkuiville kasvoille kosteusvoidetta.

Hieman myöhemmin makasin tutussa kainalossa peittojen alla lämpimässä. Nojasin päätäni tuttuun olkapäähän, nenä tutussa kaulakuopassa. Kielsin mieltäni ajattelemasta mitään. Keskityin hengittämään tasaisesti ja tuijottamaan taulua seinällä.

Kohta nousisimme ja pukeutuisimme, hieman vaivaantuneina kenties, mutta jutellen, ja lähtisimme omaan suuntaamme. Kieltäisin taas mieltäni ajattelemasta, mutta se ei tottelisi. Mieleni. Se ei koskaa tottele, ei koskaan lopeta kiusaamistaan.