Olen viimeisen parin kuukauden aikana joutunut kummalliseen menneisyyden miesten loopiin, joka alkaa mennä jo komedian puolelle. Jostain niitä pompahtelee, ex-heiloja, ex-treffikumppaineita ja ex-kiinnostuneita. Johtuuko tämä esmes maapallon magneettinavan siirtymisestä, vaalivuodesta, Mercury retrogadesta vai  ilmastonmuutoksesta? En ole muuttanut elämässäni mitään, kuten äkkiä lisännyt presenssiäni yöelämässä tai somessa, laihtunut 35 kiloa, muuttanut kauneusrutiiniani, eronnut näkyvästi tai esiintynyt televisiossa. Jos tämä on jokinlainen ilmiö nelikymppisten naisten elämässä, olisin kiinnostunut historiallisesta, sosiologisesta tai empiirisestä taustasta. On nimittäin pikkuisen outoa ja huvittavaa.

Okei, olen muutenkin outojen tapaamisten magneetti kaikenlaisten suhteiden suhteen. Olen lisäksi perinteisesti hyvissä väleissä kaikkien ex-tunnuksella varustettujen elämäni mieshenkilöiden (ex-ystävät asia erikseen) kanssa kahta lukuunottamatta. (Toinen oli/on sekaisin/väkivaltauhkainen, toinen kuspää/selkärangaton katoaja. Näiden lisäksi tulisi nuoruusvuosien ex-ihastus, jonka karma jo hoiti.) Yksi syy hyviin väleihin on puhtaasti skene, jossa törmää tyyppeihin välttämättä joskus/usein/liian usein/aina/yllättäen. Se pitää myös tietyntyyppisen kuspäisyyden hyvin hanskassa ja tiedossa. Eräs skeneen kuulumaton ystäväni pudisteli päätään viime kesän piknikillä, jossa oli paikalla viisi ex-heilaani noin viidentoista vuoden ajalta ja joiden kanssa olen hyvissä tai asiallisissa väleissä. ”Noihan on oikeesti kaikki ihan jees-tyyppejä, kuten oot sanonutkin.” Niinpä ovat, mutta eivät minulle niitä oikeita. 

Yhden ex-heilan kanssa säädin aikoinaan vaihtelevasti seitsemisen vuotta muiden säätöjen välissä, ja olemme nykyäänkin hyviä ystäviä. Kaikesta huolimatta hän välillä yllättää ja unohtaa autuaasti sen, että juna meni jo. Kuten selittäessään minulle joulukuussa kaverin tupareissa puoli tuntia sitä, miksi meidän kannattaisi mennä naimisiin. (Ja illan isännän houkutellessa häntä viskillä ja sikarilla pois tilanteesta.) Tai tuttavalleen minun olevan The One That Got Away toisen ystävän bileissä. Tilanteessa ei auta häipyminen. Siinä voi vain toistaa väsyneen aikuismaisesti. ”Tämä asia on jo puhuttu. Juna meni jo. Lopeta. Tämä ei auta.” (Jälkiselitys aina ja kaikkialla: ”Se tuntui hyvältä idealta puhua.” A.k.a puute ja alkoholi)

Tämä ex-heilani on samaan aikaan erittäin tyypillinen ja jonkin verran ääriesimerkki fiksusta, kivasta miehestä, joka on niin häilyvä, niin hukassa ja tavallaan niin yksin. Kuvaan hänenkin kohdallaan kuuluu se, että hän on ammatillisesti piinkova osaaja, joka tekee pitkää päivää ja joka on alallaan erittäin arvostettu.  Work hard and play harder on ollut hänen mottonsa. Nuorempana kaverit vielä elivät samaa tahtia, mutta vakiintuneet miehet eivät enää jaksa rymytä pitkin maailmaa poikainreissuilla ja festareilla. Nyt olisi itsekin kiva ehkä vakiintua, mutta hän ei vain osaa. Tai oikeastaan halua. Hän on tapaillut toinen toistaan upeampia ja fiksumpia naisia, joiden kanssa homma aina kaatuu johonkin – yleensä hänen feidaantumiseensa. Kuka nainen ottaa häilyvän feidaajan enää takaisin tai vakavissaan? Ei kukaan. En myöskään minä. 

Oikeastaan tämän miehen ansiosta aikanaan – hänen häilyvyytensä kanssa aikani taistottuani ja luovutettuani – tein itselleni selvät rajat jonkin häilyjän perään kaihoamiseen. Niitä rajoja en ylitä. Itsekunnioitukseni ei myöskään ole koskaan noussut tai kaatunut miesten suosiossa olemisen mukana.

Viimeisin häilyvä ja palaava ex-kiinnostunut steppaili vastaan alkuvuodesta, kun otimme tanssilattiaa haltuun keikkailtana. Huomasin lattian vieressä seisoneen miehen, tunnistin tämän jokusen vuoden takaiseksi platonisten jatkojen mieheksi, joka ei soittanut ja nyökkäsin kohteliaasti (kuten aina), vaikka hän ei välttämättä vastaisi nyökkäykseen. Mies nyökkäsi takaisin ja häipyi. Ystävieni ollessa lähdössä vaeltelin tiskille tilaamaan vettä ja pienen lasillisen punkkua ja ajattelin lähteä lasillisen juotuani ja varsin hyvää settiä kuunneltuani. Lasillinen ilmestyi eteeni ja baarimikko ilmoitti sen olevan maksettu. Platonisten jatkojen mies oli ilmestynyt viereeni hyvin juttuhaluisena. Koko tilanne vaikutti hieman huvittavalta, vaikka pakko olikin myöntää, että tilanne oli samalla imartelevakin. Mies tuntui muistavan kummallisen tarkasti kaiken tapahtuneen. (Onkohan sillä päiväkirja, johon se kirjoittaa kaiken ja sitten selaa sen läpi ennen baariin lähtemistä, jotta voisi vogotella tuttuja tipuja briljantilla muistillaan, pohdin itsekseni ja taisin hymyillä ajatukselleni.) Mies lopetti äkisti ja tuijotti minua: ”Tuossa se taas tuli. Se hymy. Se silmien ilme. Susta ei saa mitään otetta.”  Kohotin kulmiani ja ihmettelin moista näkemystä, sillä olemme viime vuosina nähneet hyvin harvakseltaan yleensä keikoilla tai festareilla ohimennen. Koska nainen on heikko ja halipula aina joskuu vaivaa, tyyppi päättyi luokseni teelle ja pussailemaan sohvalle, johon sammahdimme klassisesti samaan kasaan. Aamulla hän sai sätkyn bänditreenien (tai jonkin) vuoksi ja säntäsi rakettina ulos. Löin mielessäni vedon, ettei tyypistä kuulu mitään tälläkään kertaa. Yllätyksekseni mies viestitteli iltasella ja vielä seuraavanakin iltana, mikä jälkeen mitään ei kuulunut. Parin päivän päästä viestittelin sen dokkarin linkin, josta olimme puhuneet, koska se oli ilmestynyt YleAreenaan samana iltana. Mies viestitteli innokkaasti koko illan ja hiljeni sitten. Pidin rajoistani kiinni ja annoin olla. Myönnän, että ehkä vähän kirpaisi, koska tyyppi oli oikeasti kiinnostava. 

Me naiset olemme helvetin vahvoja tyyppejä. Me pidämme huolta ystävyyssuhteistamme, tuuletamme tunteitamme ja pidämme siskoistamme ja veljistämme huolta. Me emme jää tuleen makaamaan. Ja vaikka miesten perään itkemistä pidetään naisellisena heikkoutena, itken mieluummin hetken ja jatkan sitten elämääni kuin patoan kaiken tosimiehen ahdistavan roolihaarniskan taakse. Kun tanssin perjantaina bändin tahdissa baarissa ja talsin käkättäen kotiin kaverin kanssa käsikynkkää sopivasti Tuhkimon kotiintuloajaksi, mietin jälleen kerran, kuinka onnekas on se ihminen, jonka elämässä on perhe, ystäviä ja läheisiä. Ja joka ei pakene mitään. 
 

Kohtaamisia yössä, osa MCXVII (tai jotain)

– Moi, muistatko sä mua?
– Muistan.

– Mitä kuuluu?
– Ihan hyvää. Entä sulle?

– Mitäs tässä…
– *hiljaisuus*

– Miksi susta ei silloin kuulunut mitään?
– Öö. Niinku siis miten ja milloin?
– Niin, miksi sä et viestinyt tai mitään?
– Viestinhän mä. Ja samaten sä.
– Niin, mutta sitten se loppui.
– Tuota, miksi se olisi ollut mun vastuullani?
– Koska sä olet se hauska, sanavalmis ja sä osaat kirjoittaa.
– A-ha. Mä tosin ajattelin, ettei sua kiinnostanut. Mä päätin lopettaa sun häiritsemisen.
– Et sä häirinnyt.
– Ei millään pahalla, mutta ei se siltä näyttänyt.

*hiljaisuus*

Liukenin tilanteesta vessaan, jossa olisi tehnyt mieli hakata päätä seinään tai nauraa kuollaakseen. En vain osannut päättää, kumpi olisi ollut parempi vaihtoehto, joten lähdin tiskin kautta tanssimaan ja pysyttelin tanssilattialla loppuillan ja kävelin kaverien kanssa käsikynkkää kotiin laulaen Abbaa. 

Seuraavana aamuna reflektoin hyvin tyypillistä kohtaamista aamuteeni ääressä. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun olen joutunut vastaavaan tilanteeseen. Tämä on oikeastaan aika tyypillinen setti, jonka käsikirjoitus menee seuraavasti:
Kaksi henkilöä kohtaa keikalla, baarissa, festareilla tai bileissä. Kaksi henkilöä lähtee jatkoille. Jotain tapahtuu tai sitten ei. Yhteystietoja vaihdetaan. Jokunen viesti vaihdetaan, mutta homma kuivuu kokoon. Kun sitten joskus pienen, pitemmän tai pitkän ajan kuluttua kohdataan vahingossa, voidaan teeskennellä tuntemattomuutta, nyökätä pienesti, puhua säästä tai musasta tai mennä itku silmässä  ihmettelemään, mihin toinen hävisi.

Minun tapauksissani ihmettelijä on aina ollut se miespuolinen. Minä kun päättelen aika nopeasti, ettei mies ole kiinnostunut, jos hänestä ei kuulu mitään. Tapanani ei ole tunkea sellaisten ihmisten seuraan, joita ei seurani kiinnosta, joten minulla ei myöskään ole tarvetta tai pokkaa mennä itkemään kenellekään vastaavaa.

Mikä helvetillinen naisten universaali vastuu olisi muka ylläpitää kontaktia? 
ARGH.
Selitykset miespuolisen kontaktin puutteelle ovat aina suoraan miessyiden hevonpaskabingosta:
”Sä olet sellainen nainen, ettei sua uskalla lähestyä.” (Lähestyit jo.)
”Sä olet niin kaunis nainen, et ajattelin, ettei mulla on mahiksia.” (Just joo.)
”Mä olen niin onneton kirjoittaja, ja sä olet ammattilainen.” (Mä en ole ajatustenlukija.)
”Mulla oli niin karmea kiire duunissa ja elämä muutenkin sekaisin.” (Eli ei kiinnostanut.)
”Mä olin vähän sekavassa vaiheessa silloin.” (Sulla oli siis ainakin kaks muijaa kierroksessa.)
”Mä en silloin ollut valmis mihinkään pysyvämpään, mutta nyt mä olen aikuistunut.” (Ja oletat, että kuka tahansa nainen loikkaa kaulaasi heti?)

Kun syksyllä kohtasin kiinnostavan ihmisen yössä ja muutaman viestin jälkeen homma perinteisesti hiipui, poistin numeron ja jatkoin elämääni.
Mietin alkuviikosta puoliunisesti työmatkajunassa, miksi joku mies tuijotteli minua käsi poskella muka salaa. Tunnistin tyypin hiipujaksi ja päätin leikkiä muistamatonta. Iltasella puhelin piippasi ja viesti tuli tuntemattomasta numerosta: ”Moi, mä taisin nähdä sut junassa aamulla. Tai ainakin jonkun, joka muistutti sua. Toivottavasti nähdään taas. Ehditkö kahville?”
Ei lähettäjää. Ei mitään introa. Neljän kuukauden breikki on kuitattavissa yhdellä viestillä. Nauroin ripsarit poskille ja menin seuraavana aamuna eri osaan junaa istumaan. 

On ihan ok, jos ei kiinnosta. On ihan ok huomata, ettei tästä mitään tule. On ihan aivan hemmetin noloa yrittää palata lämmittelemään vanhoja ihan nonchalantisti ja olettaa, että nainen lähtee heti messiin. Kannattaa suosiolla siirtyä uuteen pöytään. Ja olla rehellinen.