SuperSingle (Jos kuitenkin ihan vaan itsellinen…)

Joulubreikki. Thank gaaaad.
Hyvä aika esimerkiksi syödä kaksi kertaa oman painonsa verran, nukkua univelkoja, taantua parikymmentä vuotta vanhempien luona, tavata ystäviä ja sukulaisia, lukea kirjoja aamuyöhön, saunoa ja selailla kaikenlaista höpöä netistä. 

Nettihöpöstä löytyi omalta osaltaan ihan viihdyttävä analyysi ja tylsä määritelmä itsestäni. Super single. Vihaan jo valmiiksi single-sanaa ja erityisesti suomennosvastinetta sinkku, josta tulee mieleen lähinnä kinkku, mikä nyt yleisesti ottaen on suhteellisen kuvottavaa. Poikamiestyttö ei oikein sovi sekään suuhuni. Naimaton taas tekee yksinolosta puuttellisesen – en minä ole mikään osaton, sanaton, hampaaton tai onneton. Aikoinaan kaverini hautuumaareissulla hautakivestä bongaama ittellinenja myöhemmin itse jostain historiaopuksesta huomattu itsellinen ovat huomattavasti parempia. 

Mutta takaisin nettihöpöön ja supersinkkuuteen. Washington Postin reilun vuoden vanhassa artikkelissa What do you call someone who’s fiercely independent? A Super Single toimittaja Kerry Quinn pohtii itsellisyyden olemusta Better Things  -televisiosarjan päähenkilön kautta. Sarjan päähenkilö, yksinhuoltajaäiti, on päättänyt olla sotkematta elämäänsä enää miehiä. Hän haluaa olla hyvä äiti tyttärilleen ja pitää pienen maailmansa edes siltä osin selkeänä. Asia on ollut sinällään helppo, sillä vastaan ei ole tullut ketään kiinnostavaa pitkään aikaan. Kun näin yllättäen käy, hän panikoi ystävälleen, ettei hänellä ole hajuakaan, mitä tehdä – eikä oikeastaan tilaakaan millekään suhteelle. Ystävätär toteaa päähenkilön olleen yksin liian pitkään ja määrittelee heidän molemmat supersinkuiksi.

Artikkelin kirjoittajan kokemuksissa – joihin televisiosarjaa verrataan on monia tuttuja elementtejä, suurimpana se, miten ihanaa on olla tekemättä kompromisseja ja vain päättää itse omasta elämästään. Toisaalta samaan aikaan on kohtuullisen paniikissa, jos tapaa oikeasti kiinnostavan ihmisen. Sitä kun varautuu jo valmiiksi, että kaikki menee kuitenkin perseelleen ja että mielenrauhauhan palauttamiseen menee valtavasti aikaa ja energiaa. Kokemusta on varsin lähiajoiltakin, sillä siitä on vain vähän alle kaksi vuotta, kun exäni päätti roikuttaa minua ennen lopullista eroa puoli vuotta löyhässä hirressä kaikenlaisin kummin selityksin. Loppuvuosi meni asiasta selviämiseen. Tänä vuonna kiireinen työ on taannut ja tuonut mielenrauhan alkuvuoden höpövaiheen jälkeen.

Sanoin aikoinani exälleni loppuselvittelyssä tienneeni jollakin tasolla, etten voi luottaa häneen. Se, minkä jätin sanomatta oli se, miten vihainen nyt jälkeenpäin olin tapaamisestamme. Olin tuolloin tasapainoisen välinpitämätön miessukupuolen suhteen. En halunnut parisuhdetta, en laastaria, en mitään. Olin heivannut kaksi bumerangimaista ikifleimiä kauemmaksi ja keskittynyt ystäviin ja läheisiin. Sitten kompastuin exääni, mistä seurasi kolmen vuoden suhde, joka oli hyvä, joskin raskas. Koko homman pilasi loppu eli epärehellisyys ja miestyyppinen selkärangattomuus. Kuinka paljon helpompaa olisikaan toimia ihmisten kanssa, jotka olisivat rehellisiä ja osaisivat puhua ongelmistaan? Vaikka olen asiasta päässyt yli, ärsyynnyn edelleen juuri epärehellisyydestä ja selkärangattomuudesta. Rehellinen loppuselvittely olisi vähentänyt paskan lapioimista melkoisesti.

Tällä hetkellä olen taas matkalla mielentyyneyteen. Syksy on ollut työ- ja opiskelurintamalla raskas ja uuvuttava. Kotona makasin lähinnä rankana lattialla, vaikka töitä olisi pitänyt tehdä iltamyöhään. Mieli oli apea ja olisi ollut kiva pujahtaa edes hetkeksi lohduttavaan kainaloon. Kaverin koiran ollessa hoidossa löysinkin sitten parhaan terapeutin. Harmi vain, ettei pitkiin työpäiviin oikein haukku sovi. Parka joutuisi olemaan liikaa yksin. 

Ensi ja seuraavan vuoden tavoitteet liittyvät omaan oloon, fysiikkaan, opintoihin, asumiseen ja matkusteluun. Haluan olla tyyväisempi olooni ja elämääni enkä olla iloton työkone, jollaiseksi tämä syksy on minut tehnyt. Tavoitteeni on olla vielä nykyistäkin itsenäisempi ja itsellisempi. Se ei liene vaikeaa, sillä huomaan iän myötä yhden sukupiirteen vahvistuvan: oman ajan tarve ja halu olla yksin lisääntyvät koko ajan.

Tunnemuju on ryöpsähdellyt yhä harvemmin esiin. Se tuntuu helpottavalta. Oli niin helppo sanoa vuosien takaiselle exälle, joka avioeronsa jälkeen yritti uida elämääni ja arkeeni syksyn pahimmissa kiireissä, että elämääni ei tarvita ketään eikä siihen mahdu ketään. Vastaselittelyt kuihduttanut ja todellisen motivaation paljastanut kommenttini päteen ihan kaikkiin suhteisiin: ”Minä haluan jonkun, joka on rehellinen ja rakastaa minua oikeasti. En mitään puolivillaisia viritelmiä, laastareita tai tyhjiä lupauksia. Jos sellaista ei ole, olen tämänhetkiseen elämääni oikein tyytyväinen. Minä olen liian hyvä jonkun leluksi.”
 

Suhteet Oma elämä Rakkaus

Tarinat, joita itsestämme kerromme

Ystäväni oli käynyt lounaalla yhteisen tuttavamme kanssa, ja lounas oli ollut ilmeisen hämmentävä kokemus jälleen kerran. 

Oh, damn. What an earth is going on again? Is there any bottom in her – excuse-moi – attention seeking?
– Well,  it’s her. I would call it part of the series called Stories we tell about ourselves once again.

Yhteinen tuttavamme on nainen, jonka tarina muuttuu koko ajan. Tuntuu, kuin hän ottaisi jatkuvasti esille uuden paperin tai kankaan luodakseen siitä jotakin uutta – uuden elämänvaiheen tai draaman. Uusi suunnitelma leikataan kankaan tai paperin keskeltä ja hukkapalat huiskaistaan lattialle. Joskus niiden pariin palataan ja niiden joukosta etsitään vielä sopivia kohtia. Yleensä kuitenkin satsataan uuteen – ja leikataan taas mitään osia säästelemättä.

Tuttavani tarina lienee hänen omasta mielestään selviytymis- ja sankaritarina (monin tavoin totta). Jonkun toisen mielestä se voisi olla tarina itsensä sinnikkäästä/epätoivoisesta/hapuilevasta etsimisestä (monin tavoin totta tämäkin). Hänen tarinansa voidaan myös taisteluna konformistisuuden ja nonkonformistisuuden välillä (osittain totta tämäkin). Entisille ystäville hänen tarinansa näyttäytyy kokoelmana hänen versioistaan laajemmasta kokonaisuudesta + ongelmallisen ihmisen minäkeskeisyydestä (ymmärrettävä tämäkin). Kauempaa seuraavat tuttavat näkevät hänen tarinansa jatkuvana tositeeveefriikkisäätönä, jossa voi tapahtua aivan mitä tahansa ja jossa hänen versionsa voi olla ihan mitä tahansa (ymmärrettävää tämäkin). Ne, jotka yrittävät ymmärtää (ja ovat tarpeeksi kaukana), törmäävät kaikkiin näihin osasiin.

Nykyhetkeä kutsutaan itsebrändäyksen ja -markkinoinnin ajaksi. Jokaisella meistä pitäisi olla myyvä tarina, mikä ei välttämättä tarkoita suoraa kaupallista menestystä vaan menestystä ystävä-, harraste-, työ- tai seurustelumarkkinoilla. Ihannekuvaa rakennetaan sosiaalisen median avustuksella ja omaa elämäntapaa sekä ulkoista olemusta hiomalla. Vaatimukset eivät ole kaikille samanlaiset, sillä tietynlaiset demografiat määrittävät sitä, mikä on ”oikein”. Itse tunnen olevani usein kohtuullisen pihalla asian käytännön puolesta, sillä omalla alalla on suosittu ammatillisesti matalaa profiilia – lisäksi oma duuni ei nyt ole se kaikkein somehehkein eikä todellakaan mediaseksikkäin.

Itsembrändäyksen, someminän ja identiteettiasian parissa pyöritään asiakasteinien osalta paljonkin, mutta oma ulkopuolisuus on – monessa mielessä onneksi – säilynyt. Kikattelen joskus työmatkalla instafeimien tilitykselle työnsä ”vaikeudesta” tai jonkun influenceriksi itseään kutsuvat valituksesta vanhakantaisista markkinointi-ihmisistä. Minusta on siistiä, että parikymppiset tyypit, erityisesti naiset, ovat pystyneet luomaan itselleen uran somen avulla, mutta aika monella heistä on pikkuisen korjattavaa realiteettirintamalla. Ihminen, jolla on laaja-alaista osaamista, substanssia ja halua kehittyä, ei liene ongelmissa valitsemallaan tiellä. Monilla nuorilla somevaikuttajilla on opiskelu- ja/tai työtaustaa/-visiota esimerkiksi muodista, fitnesistä, kosmetiikasta tai yleisestä lifestyle-trendistä. Heillä voi olla myös selkeä viesti – esimerkiksi mielenterveysasia ja hyvä olo – joiden ympärille esimerkiksi oma Youtube-videokanava rakentuu. Ne, joilla on ruusuiset kuvitelmat, hemmoteltu elämänasenne ja halu vain chillata, ovat pulassa. Heitäkin on, uskomatonta kyllä. Se on sinänsä ymmärrettävää, sillä osa somesuuruuksista on päässyt urallaan alkuun vain ulkonäkönsä vuoksi. Pelkkä ulkonäkö ei kuitenkaan tee useimmille uraa. 

Silti en voi kieltää, ettenkö minäkin loisi omaa tarinaani korostamalla, häivyttämällä ja vaikenemalla. Meillä kaikilla on jonkinlainen sosiaalinen rooli tai useita rooleja, joihin meidän on tungettu, joihin olemme päätyneet, jotka olemme luoneet tai joiden taakse piiloudumme. Ammatillinen rooli on monessa mielessä tuki ja turva, osalla siinä on tukena vielä esimerkiksi virka-asu tai -asema. Sosiaalinen rooli voi olla hyvinkin erilainen eri ryhmissä ja eri kielillä. Kyse ei ole feikkaamisesta tai poseeraamisesta (ainakaan yleensä), me ihmiset vain satumme olemaan varsin sopeutuvia ja sosiaalisia eläimiä halutessamme.

Minulla on monia rooleja, joista osa puhtaita suojarooleja. Niissä kaikissa on osia minusta, ja osan tehtävä on toimia suojana ja kuorena, toisaalta myöskin muita ihmisiä helpottavina. Minua pidetään iloisena ja ekstroverttinä ihmisenä, mikä on täydellinen suojarooli. Kuuntelen jatkuvasti vitsailua puheliaisuudestani ja positiivisuudestani. Hymyilen kohteliaasti ja mietin viileästi, mitä tapahtuu, jos/kun paljastun. Se nimittäin on ihmisille yleensä valtava järkytys. Minun oletetaan ohittavan ranskalaisella olankohautuksella kaikenlainen kommentointi ja selviävän positiivisuudellani joskus ihan järjettömästä kuormasta. Yleensä selviän, päällisin puolin. Suljettujen ovien takana vaaditaankin sitten tuntien työ, jotta pääsen eteenpäin. Aina se ei kuitenkaan onnistu. Joskus, hetkeä ennen kuin naamio putoaa, tunnen suorastaan puhdasta vahingoniloa siitä, miten totaalisesti järkytän (pinnallisen ja ajattelemattoman) tuttavan, joka ei osaa lukea ihmisiä tai tilanteita tippaakaan. Vain totaalinen daiju olettaa, että ihmisille voi sanoa mitä tahansa.

Rakastan ihmisten tarkkailua, ja työni on tehnyt minusta monissa tilanteissa melkoisen ilmapuntarin. Unohdun usein pohtimaan, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat ja miksi he päätyvät moniin vaiheisiinsa. Minulla ei ole mitään erityistaitoja auttamiseen, mitä nyt suhteellisen pitkä pinna ja suhtellisen kiltti luonteenlaatu. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmän jaksan kuunnella mitään turha draamaa. Tällä hetkellä tuttavapiiriin vuodenloppudraaman velloaessa pohdinkin taas, miksi ne draamatyypit ovat aina jonkin elämää suuremman kriisin tai tunteen syövereissä ja miksi ne samat tyypit tunnistavat itsensä kaikiksi mahdollisiksi supererikoisiksi persoonallisuustyypeiksi ja erityisherkiksi. ”Sä kun olet tuollainen iloinen perusihminen, niin et voi todellakaan ymmärtää tällaista mun kaltaista erikoistapausta. Kukaan ei ymmärrä mua. Mun elämä on niin vaikeaa, niin vaikeaa.”

Me valitsemme ne tarinat, joita me kerromme. Ne ovat meille tosia. Tai uskomme niiden olevan toisia. Tai toivomme niiden muuttuvan tosiksi. Tai toivomme muiden uskovan niiden olevan tosia. Tai toivomme muiden olevan huomaamatta valheiden verkkoa, valheiden, joihin emme oikeasti edes itse usko. 

 

 

Suhteet Oma elämä Höpsöä