Duunin kahvi- ja lounaspöydässä käytiin keskustelua unelmamiehistä (ja hieman myös -naisista). Haarukoin wokkia suuhuni ja ikuisena vastarannankiiskenä pelasin mielessäni hevonpaskabingomaista arvauspeliä ”ihanista” standardimiehistä. Siellä lueteltiin kaikenlaiset peteparkkoset, mikkoleppilammet, tommikorpelat, ryangoslingit ja muut, joiden kohdalla kiinnostusmittarini ei edes värähdä. Pidin päättäväisesti suuni kiinni, koska en jaksanut selitellä. Onneksi kukaan ei kysellyt minulta mitään. Ne meikäläiset kuolaamat jannut kun eivät olisi olleet oikein muille tuttuja.

Samaan tapaan ne elämäni miehet (*MIKSI tätä ilmausta käyttäessään tuntee itsensä Zsa Zsa Gaboriksi?) ovat kaikki olleet ihan muista kuvioista kuin duuneista tai kaveriporukasta. Yhteistä on ollut raskaamman musiikin fanitus ja rouheampi olemus – ja se, että osan ystävistä mukaan he ovat kaikki olleet toinen toistaan oudompia. Ehkä se kertoo minustakin jotain. (Tosin näin jälkikäteen on osasta kyllä ihan ehdottomasti samaa mieltä…)

Suuren osan existäni kanssa olen ihan asiallisissa väleissä, jokusen kanssa käydään säännöllisen epäsäännöllisesti kahvilla ja ollaan tekemisissä muutenkin. Muutaman pelkkä ajattelu aiheuttaa kuvotuksen tunteen. Peruscase siis ihan kenelle tahansa ikäiselleni naiselle, oletan.

*

Jokaisella naisella lienee myös jokunen what if -mies menneisyydessään tai nykyisyydessä. Sellainen, jonka kanssa on joskus ollut jotain pientä tai sitten on luotu pitkiä katseita ja flirttailtu etäältä. Homma ei ole koskaan edennyt mihinkään, koska toinen on ollut varattu, asunut Lofooteilla tai käynyt läpi elämää suurempaa avioerodraamaa. Tai sitten kyse on ihmisestä, joka on tavalla tai toisella läheinen kaveri, jonkun kaverin exä, työkaveri tai sellainen hottis, jollaiseen pelkää polttavansa näppinsä kunnolla – tai ainakin menettävänsä kasvonsa, jos ilmaisee kiinnostuksensa. Kutsun tällaista ihmistä nimellä kirpaisu.

Oma kirpaisuni on tyyppi, jonka muutama vanha ystäväni tuntee nimellä Would Be. Se kuvaa kaiken. Olen tavannut tyypin yhteisissä harrastuksissa yli kymmenen vuotta sitten. 

Hän on niitä ihmisiä, jotka ovat käsittämättömän lämpimiä, luontevia ja ystävällisiä ihan kaikille. Hän kertoi joskus varttuneensa keskellä siskojen ja serkkutyttöjen armeijaa ja aina ihmetelleensä kundiporukassa, miksi naisista puhutaan jonain kummallisina kapistuksina, koska miehet ja naiset ovat loppujen lopuksi ihan samanlaisia. Tapasin hänen ihanan avopuolisonsa useita kertoja, ja kaveri heitti minut joskus kotiin tai huolehti muuten, että pääsin iltamenosta turvallisesti kotiin. Sitten en nähnyt häntä vähään aikaan, mutta tapasimme pitkän tauon jälkeen Tavastialla keikalla. Olin siellä silloisen on-off-heilani kanssa. Mies oli yksin, kohtuullisen humalassa ja ilman sormusta. Hän kertoi erostaan ja kun on-offini halusi keikan jälkeen lähteä kotiin, lähdin vähän vastahakoisesti. Mies halasi minua pitkään ja pyysi jäämään. Vieläkin kaduttaa, etten jäänyt. 

Would be lähti duuniin Ruotsiin ja näimme satunnaisesti jossakin harrastuskuvioissa. Mukana oli toisinaan aivan yhtä ihana ja fiksu nainen kuin se edellinen. Näin miehen edellisen kerran aika tarkkaan vuosi sitten jälleen Tavastialla. Olin siellä silloisen miesystäväni (nyk. exän) kanssa, ja juttelimme pitkään. Mies oli taas töissä Helsingissä ja eronnut. Exäni kehui tyyppiä loistokaveriksi ja ihmetteli myöhemmin, miten tuollainen mies saattoi olla sinkku. Would be taas totesi minulle baaritiskilä, että oli kiva huomata minun löytäneen hyvän tyypin. Itse hymyilin iloisesti ja tunsin itseni jotenkin noloksi. 

Kauhukevään aikaan niputin koko miessukupuolen samaan nippuun ydinjätteen kanssa ja hautasin koko paskan jonnekin peruskallioon. Nyt elokuussa törmäsin mieheen jälleen Tavastialla. Hänellä oli mukanaan ihana ja mukava nainen, seurustelukumppani. Minua halattiin lämpimästi ja pahoiteltiin vilpittömästi, kun kerroin erostani. Sain kyydin kotiin keikan jälkeen ja se ihana seurustelukumppani halasi minua autosta noustuani ja toivoi meidän näkevän taas uudestaan. Forever Would be, it seems. 

*

Vanhempi ja viisaampi ystäväni opetti jo vuosi sitten, että kannattaa pitää elämänsä miehenä fiksua iskää tai maailman ihaninta kummipoikaa. Pysyy niinq standardit korkealla – jotta voi sitten verrata sitä norjalaista kitarajumalaa kunnon kohteeseen, jos se nyt sattuu Gevalia-tyylisesti romahtamaan just omasta etuovesta sisään tavallisena maanantaiaamuna kello viisi.
 

Tuijotin vieraan kylppärin viiruista peiliä posket ja kaula punaisina parransänki-ihottumasta, huulet tyytyväisen turvonneina ja silmien rajaukset kerrankin tyylikkäästi levinneinä. Korjasin kostutetulla wc-paperin kulmalla silmänaluset kondikseen ja totesin tukan käyvän kasaribändin keikkatyylistä. Katsoin itseäni peilistä jokseenkin hämmästyneenä, ja peilikuva katsoi takaisin tyytyväisenä kissasaalistajan silmin.

– Onks kaikki hyvin? Haluutsä teetä tai mehua? kuului oven takaa.
– Joo, mehu vois olla kiva, kiitti, vastasin ja astelin keittiöön.
– Sä miltään pandalta näytä.
Ison miehen iso käsi piirsi varovaisesti leukaluun kaarta solisluulle ja veti sitten minut tiukkaan halaukseen.
– Ethän sä vielä lähde?

*

Kun usean vuoden tärkeä ihminen potkaisee (henkisesti) ilmat pihalle yllättäen ja varoittamatta, siitä kestää toipua aikansa. Useampi kuukausi menee ihan vain oppia hengittämään niin, ettei jokainen henkäys satu ja suuri osa energiasta mene pystyssä pysymiseen ja töissä selviämiseen.

Kun samainen ihminen vielä jauhaa omaa olotilaansa noin koko universumin suhteen lakkaamatta kaikissa mahdollisissa medioissa, alkaa homma jotenkin aiheuttaa myös voivittutaasko -päänsärkyä varsinkin, kun itse on tottunut pitämään oman päänsä sisäiset asiat varsin tiukasti omassa päässään eikä omaa itse samanlaisia itsekeskeisyyden taipumuksia (ainakaan toivottavasti). Kun itse vielä uskoo kahdeksatta aistiaan siinä mielessä, että asiasta tulee kaivautumaan jotain kummaa paskaa, joka kaatuu tavalla tai toisella niskaan, se ei ainakaan paranna fiilistä. (Arvio osittain toteutunut, ikävä kyllä.)

Kun pää pitää saada nollattua, on paras häipyä ihan muihin ympyröihin ja lähteä suhaamaan kengännauhabudjetilla Euroopan toiselle reunalle, jossa palaset alkavat hiljalleen loksahdella paikoilleen, viini maistuu kirpeän happamalta viilenevässä illassa ja pahanmakuinen paikallinen tupakka, se illan ainoa auttaa analysoimaan hostellituttujen kanssa elämää samalla, kun katsellaan paikan katolta pimeän valumista laaksoon. Monien bussimatkustustuntien, hikisten päivien ja jäätelölounaiden jälkeen on aika palata pää huomattavasti paremmin kasassa, tukka palaneena ja mieli säästösuunnitelmia pullollaan.

Kaikenlaisen pohdinnan, soulsearchingin ja sodan fyysisten muistomerkkien jälkeen on vakaasti sitä mieltä, että suurin osa maailman paskasta on anyways valkoisen heteromiehen aikaansaannosta, joten koko miesoletettujen jengistä kannattaa pysyä erossa seuraavat tuhat vuotta. Noin aluksi. Kun tässä nyt on jo suurimman osan vuotta kulkenut tiukasti vain kaveriporukassa ja käsitellyt kaikkia vieraita miehiä kuin radioaktiivista uraania, on tiedossa helppo loppuvuosi tukka nutturalla, otsa syvissä rypyissä ja jalassa mummotohvelit. Tässä kun ei todellakaan olla mitään kylän kuumimpia misuja, joiden perässä juoksee seuraavakin pitäjä. 

Kahdeksas aistini ennustaa onnettumuuden mutta ei muuta. Tulipas taas todettua, että tarvitaan vain yksi pieni lipsahdus, jonka jälkeen ns. tylsä nainen trekkaa himaan seuraavana iltana ihmetellen edelleen, että mitä helvettiä oikein tapahtui. Ehkä minulla oli kiva meikki. Mekko oli aika kiva anyway. Koko illan oli kivaa seuraa. Ehkä se, että illan aikana nauroi itsensä kipeäksi ja naurusta tulee hyvä fiilis. Silloin unohtaa olla varovainen ja juttelee niille pelottaville vieraille ihmisille. Myös sille yhdelle, jonka katseen huomasi jo aiemmin. Ja sitten huomaa äkkiä pussailevansa junalaiturilla kuin teini-ikäinen.

Trekking-retki johti monenlaiseen pieneen säätöön, josta tie ei viene elämää suurempaa romanssiin tai taivaan räjäyttävään draamaan. Onneksi. Se muistutti silti sen, että yhden miehen paskamaisuus ei tee ihan koko universumista kylmää paikkaa, jossa jokaiseen vastaantulevaan mieheen pitää suhtautua kuin sielunkerääjiin. Se muistutti myös, että toisen tylsimys on toisen seikkailijatar. Ja sen, että yllättävien ihmisten käteen tarttuessa maailma saa lisää väriä.

Karma, are you a bitch or not?