Minä olen niin väsynyt. 

Kevät on tuonut isoja muutoksia kaikilla rintamilla – työssä, opinnoissa ja henkilökohtaisessa elämässä. Kaiken kiireen, palaverien ja velvollisuuksien keskellä on tullut tavanomaistakin suurempi tarve vetäytyä kotiin, lähteä lenkille, istua lukemassa kirjaa kahvilassa  tai vain ihan olla – yksin.

Olen myös tietoisesti ottanut vähän etäisyyttä ystäviini siinä mielessä, että olen vähentänyt myös someilun minimiin. Aiemminkin minua on ollut varsin mahdotonta saada kiinni olemattomista asioista työpäivän aikana, puhelinta vilkaistaan pikaisesti pari kertaa. En ole vetäytynyt pois maailmasta, mutta asettunut hieman syrjemmälle, jotta pää ja työt pysyvät jotenkin kasassa. Se tosin ei ole miellyttänyt kaikkia.

Olen monessa asiassa uskomaton tuulihattua, lapsellinen ja vastuuton. Silti olen myös rasittavan tunnollinen ja velvollisuudentuntoinen. Se näkyy niin työssä kuin ystävyyssuhteissakin, sillä minun on vaikea sanoa ei apua (mielestään) tarvitsevalle. Samaan tapaan päädyn aina joksikin helvetin Kissingeriksi ja toisten sotkujen selvittelijäksi. Olen monesti sanonut, että minäkin haluan puhua pahaa ja valittaa muista ihmisistä, ei vain kuunnella toisten tekevän samaa. Oikeasti inhoan valittamista ja toisen selän takana puhumista yli kaiken. Tämän sanominen on kuulemma tekopyhää, koska kaikki nauttivat pahan puhumiusesta. Ja pah.

Ystäväpiirissäni on piisannut draamaa kuin tositeeveessä konsanaan – lähes yhtä lapsellista ja banaalia. Olen käytännössä päättänyt jäädä pois jonkin tekosyyn varjolla kaksista häistä (toiselle morsiamelle jo tunnustin oikean syyn, jonka hän ymmärsi oikein hyvin), joissa olisi luvassa kunnon säätöä ja valitusta. Kun nelikymppiset ihmiset harrastavat passiivis-aggressiivista käytöstä ja valittavat selän takana toisistaan, päästään hieman surkuhupaisaan lopputulokseen. Samaan tapaan se, että ne välikädessä olevat joutuvat eniten kärsimään, on klassisinta ikinä.

Syyllistäminen ei koskaan tunnu hyvältä, vaikka tilanne olisi kuinka absurdi. Kun kaveri soittaa niin, että puhelin pirahtaa tasan kerran ja katkaiseen sitten puhelun (ei mene omaa rahaa, koska luurissa vain datapaketti) saadakseen minut soittamaan takaisin, enkä soita, on kolmen tunnin jälkeen tullut liuta meseviesti-ihmettelyjä, miksen soita takaisin. Onneksi voi vilkaista puhelimesta ilmoitustoimintoa ja olla tulematta ilmi. Ja jatkaa töitään. Töissä kun on niin kiire, että Tinder-edesottamuksille ei ole aikaa. ”Siis miten niin sulla ei ole aikaa puhua? Onks sulla muka jotain niin tärkeetä?”
(No kuule, mulla on näitä asiakasteinejä tässä ympärillä koko ajan. Toiset menee ja toiset tulee. Mulle työaika on 150-prosenttista läsnäoloa kahdeksan tuntia päivässä.)

Toivon totisesti, että säilyn itsenäisenä ja omapäisenä ihmisenä, joka ei tarkerru toiseen ihmiseen saavuttaakseen jotain tai laita toista ihmistä sijaiskärsijäksi, koska ei itse halua nähdä vaivaa. Kunpa oppisin olemaan kunnon bitch, kun sitä tarvitaan. Oma kiltteys ottaa oikein kunnolla päähän. Olen kaukana virheettömästä – onneksi – ja olen piinallisen tietoinen heikkouksistani ja huonoista puolistani, joita piisaa monta sivua. En myöskään pidä itseäni virheettömänä superihmisenä, siitä tämä duuni pitää huolen.

Monen ihmisen ongelmat johtuvat uskalluksen puutteesta. Minusta on pelottavaa, kuinka harva ihminen ylipäätään tekee mitään yksin. Monelle ajatus yksin leffassa, kahvilla, lasillisella, taidenäyttelyssä tai baarissa käymisestä on mahdoton, yksin matkustamisesta puhumattakaan. Minulle mikään näistä ei ole ongelma. Ongelmani on se, että minun pitäisi pitää tiukemmin oma pääni. Sitten ehkä pääsisin tästä kahden tulen välistä pois.