Minun ei koskaan pitänyt kirjoittaa neuroottiselta kuulostavaa monologia tunne-elämästäni. Se vain kävi niin. Miten muuten asiaa käsittelisin? En minä osaa enkä halua vatvoa tunnemujuani kenenkään kanssa.

Lattian kuurauksen lomassa olen pohtinut omaa olemistani ja sitä, miten ryssin aina ihmissuhteeni. Olen niin tottunut olemaan yksin, että sekoan toisen ihmisen lähellä ja pelkään kertovani liikaa itsestäni. Ketään ei saa päästää liian lähelle. Kenellekään ei saa paljastaa liikaa.

En pysty myöntämään edes itselleni, että toisaalta haluaisin parisuhteen. Silti epäilen, etten siihen pystyisi. Tarvitse niin paljon omaa tilaa ja aikaa. Ja olen niin huono luottamaan. Minun on vaikea käsitellä ongelmatilanteita. Vetäydyn kuoreeni ja pysyn hiljaa. Minulla on tässä asiassa todellakin luuserin moraali: Mitäpä sitä yrittämään, kun pieleen menee kuitenkin…

Yritän edelleen katsoa vain päivän kerrallaan, vaikka turpiin liian monesti saanut mieleni onkin jä valmistautunut epäonnistumiseen tai luovuttamiseen. Minullakin on epärealistinen puoleni, se joka täysin perusteettomasti uskoo, että minullakin voisi joskus olla onnea pelissä nimeltä rakkaus.

Sormeilen edelleen puhelintani.

Olemmeko tapaamassa tänään?

(Minä haluaisin.)

Peruisinko sen kuitenkin?

(Kaiken varalta.)

Antaisin ajan tehdä tehtävänsä?

(Se tekee sen kuitenkin.)

Annan käden irrota kädestäni.

(Niin kuin aina ennenkin.)

Annan askelten kaikota.

(Kunnes ne eivät enää kuuluisi.)

Kunnes olisin taas yksin.

(Niin kuin aina ennenkin.)

Ehdin olla muutaman viikon varovaisen onnellinen.

Tuntea pientä jännitystä vatsanpohjassa.

Kepeyttä askelissa.

Mutta menneisyyttään ei voi paeta.

Se saavuttaa aina.

Se repii ja raatelee muistojen kynsillään,

kunnes muistaa, ettei mikään koskaan muuta.

Mikään ei koskaan katoa.

Kaikki toistuu tässä maailmassa.

Silloin näkee itsensä jäisin totuuden silmin.

Ihmisen, joka on kylmää kiveä, jäätynyttä lasia ja pimeyttä.

Ja jossain vaiheessa toinen näkee ohuen pintakerroksen läpi.

Ja poistuu. Nopeasti.

Ehkä olisi parempi luovuttaa hyvissä ajoin.

Syyttää töitä, väsymystä, itseään, ajanpuutetta.

Jättää toiselle kaunis muisto ja hyvä mieli.

Itkeä itsensä viikon ajan uneen.

Itkeä seuraavan kerran, kun näkee toisen uudessa seurassa.

Mutta palata siihen maailmaan,

jossa elämässä on vain työ.

Silloin herätään aamulla töihin,

pohditaan päivän aikana vain töitä

ja nukahdetaan illalla työstä väsyneenä.

Se taitaa olla ainut maailma, jossa minä pärjään.

*

En peru tapaamista.

Katson vielä.

Kuitenkin.