Joskus tuntuu siltä, ettei ole saavuttanut elämässään mitään. Että elämä on ihan samanlaista kuin vaikka 10 vuotta sitten, tai jopa 20 vuotta sitten, tai että minä olen samanlainen kuin 20 vuotta sitten (jolloin olin 14). Silloin on hyvä pysähtyä tarkemmin miettimään, että miten ne asiat lopulta olivatkaan silloin vuosia sitten, mikä on pysynyt samanlaisena ja mikä on muuttunut.

Millaista siis elämäni oli 10 vuotta sitten?

Työ

Olin 24-vuotias ja tein matalapalkkaista osa-aikatyötä, joka ei vastannut (toisen asteen) koulutustani. Olin jämähtänyt tuohon työhön, koska jotenkin uskoin, että olin opiskeluajan harjoitteluvalinnoilla ihan täysin sössinyt mahdollisuuteni oman alan töihin. Että menetetty koko peli, siltä alalta en enää ikinä tule saamaan töitä, koska valitsin harjoittelupaikkani väärin.

Nyt ajatus tuntuu jotenkin hassulta, mutta toisaalta huomaan edelleen toistavani vähän samaa kaavaa kertoessani itselleni miksi ei kannata edes hakea jotain työpaikkaa (tai tavoitella jotain muuta haluamaani). ”Koska en aikaisemmin tehnyt niin ja näin, nyt en enää kelpaa”. Ja se, miksi ”aikaisemmin en tehnyt niin ja näin”, johtuu siitä, että silloin aikaisemmin ajattelin, etten voi saavuttaa jotain haluamaani, jos joku muukin haluaa sitä samaa. Siis että ”miksi juuri minut valittaisiin tuohon harjoittelupaikkaan, kun tuo toinenkin hakee ja se toinen on paljon kauniimpi, itsevarmempi ja selvästikin uskottavampi ja kaikin puolin parempi”. Kun olen havainnut tämän ajatuksen, olen tietoisesti yrittänyt taistella sitä vastaan ja kertoa itselleni, ettei se ole totta. Se on vaikeaa, koska usein aina välillä ulkopuoleltakin tulee vihjeitä, että oikeasti sisäinen epäilijäni on ihan oikeassa. (Itsetuntotietäjät varmasti selittävät nämä ulkopuoliset vihjeet niin, että niitä tulee kaikille, mutta kaikki eivät takerru niihin/usko niitä. Ymmärrän tämän, mutta silti se sisäinen puhe tuntuu ”uskottavammalta” kuin omat vakuutteluni..)

No, mutta takaisin aiheeseen. Vuotta myöhemmin vaihdoin alaa (ja siinäkin olin ihan varma, että musta ei vaan ole siihen, että en ole oikeanlainen. Oikeasti olin tosi hyvä siinä.) ja pari vuotta myöhemmin vielä uudelleen. Olen nyt ihan eri alalla kuin kymmenen vuotta sitten. Silloin en olisi ikinä, ikinä voinut kuvitella päätyväni tähän työhön. Ja silti olen oikeasti ihan tosi hyvä tässäkin.

Haaveet

Työssäkäynnin ohella haaveilin vauvasta, mutta en uskaltanut sanoa sitä miehelle ääneen. Kyse ei ollut siitä, ettäkö olisin kuvitellut, että mies tyrmää haaveeni. Ei, vaan pikemminkin olin ihan varma, että kunhan saisin kakaistua toiveeni ulos suusta, niin viimeistään puolen vuoden kuluttua olisin raskaana. Hassu kuvitelma. Ja erikoinen ajattelutapa, jonka myös huomaan toistuvan elämässäni. Kun olin 10-vuotias, haaveilin ratsastusharrastuksesta, mutta en uskaltanut sanoa siitä mitään äidille ja isälle. Vaikka siis silloinkin olin ihan varma, että pääsisin ratsastamaan, kunhan saisin sanottua, että haluan. Sen sijaan teeskentelin, että vihaan hevosia, ja että ratsastaminen on mielestäni ihan typerä harrastus. Siis mitä ihmettä??!

Mua siis jotenkin nolottaa kertoa kaikkein hartaimmista haaveistani. En tiedä miksi, ja nyt kun olen tiedostanut sen, olen kiinnittänyt siihen huomiota. Kun huomaan, etten meinaa kehdata puhua jostain toiveesta vaikkapa miehelleni, otan itseäni niskasta kiinni ja kerron. Sen jälkeen ihmettelen, mitä noloa siinä nyt oikein taas olikaan. Koko jutusta tulee arkipäiväinen ja sitä joko lähdetään tavoittelemaan, tai päätetään, että hyvä toive, mutta ainakin tässä vaiheessa mahdoton toteuttaa.

Haaveilin myös lapsista ylipäätään, ajattelin, että haluan ison perheen. Vähintään kaksi lasta, mutta mielummin kolme tai enemmän. Unelmaelämäni oli sellainen, jossa kotiäitinä hoitelisin lapsia ja kotia (ja maatilan eläimiä, näistä lisää kohta).

Vauvahaave toteutui monta vuotta myöhemmin ja hyvä, että kävi niin. Tuolloin 24-vuotiaana ja sillä elämänkokemuksella olisin ollut itselleni ihan liian ankara äitinä ja vauvaelämä olisi lyönyt vielä paljon kovempaa naamalle, kuin se lopulta löi ollessani 30 (ja kovaa se löi silloinkin, vaikka olin jo mielestäni aika hyvin varautunut…) Jo raskaana ollessa tajusin myös, että en halua tehdä tätä enää uudelleen, oli ihan kamalaa olla raskaana. Tunne vain vahvistui vauvavuoden aikana. Nyt ajattelen niin, että haluaisin mielelläni toisen lapsen, jos sen saisi suoraan leikki-ikäisenä. Raskauden, vauvavuoden ja taaperoajan voisi jättää välistä. Ja koska se nyt ei ole mahdollista, en ole ollenkaan varma, tuleeko meille toista lasta. Miehellä on vanhempia lapsia, joten ihan ilman sisarusta lapsemme ei jää, vaikka jäisikin ainoaksi minulle.

Välillä haaveilin koirasta ja käytin tuntikausia suunnitellen, millaisia pantoja, hihnoja ja petejä sille ostan. Tästäkään toiveestani en muistaakseni kertonut miehelle, tai sitten mies sanoi, että ei käy, mutta elättelin silti toivoa. Pari vuotta myöhemmin meille tuli ensin kissa ja sitten koira ja nyt minulle on melkein samantekevää millaiset pannat, hihnat ja pedit niillä on.

Haaveilin myös maallemuutosta ja kotieläimistä. Suunnitelmissa oli hankkia ainakin kanoja, vuohia, kesäpossuja ja kesäkalkkunoita. Sekä pari kissaa. Ihan oikeasti ajattelin, että hoitelen tyytyväisenä eläimiäni ja sitten laitan ne pataan, jotta saadaan kotona kasvanutta onnellisen possun- kalkkunan- ja kanan lihaa. En tiedä missä maailmoissa oikein elin, mutta nyt ajatus tuntuu ihan mahdottomalta. Musta tuntuu jopa vähän pahalta hoitaa sellaisia eläimiä, joista tiedän, että niitä kasvatetaan ruuaksi. Ja vaikka kuinka tiedän, että on paljon parempi syödä sellaisia eläimiä, kuin tehotuotettuja, en vaan haluaisi itse olla koko jutun kanssa missään tekemisissä. Tämä onkin yksi suurimmista syistä, miksi haluan vähentää lihan- ja maitotuotteiden käyttöä ylipäätään. Eläinten kasvattaminen ruuaksi, vaikka eläisivätkin onnellisen elämän, ei vain enää tunnu hyvältä.

En myöskään enää halua sitoa itseäni niin tiukasti kotiin, vaikka kotona hyvin viihdynkin. Haluan, että meillä on mahdollisuus matkustella ilman huolta siitä, kuka hoitaa eläimet. Myös ajatus pidemmästä ajasta ulkomailla tuntuu houkuttelevalta, ja vaikka se tuskin koskaan toteutuu, haluan pitää sen mahdollisena.

Maallemuutosta haaveilen edelleen, mutta nyt ilman niitä kotieläimiä.

Kosmetiikka ja hiukset

Tilasin kosmetiikkaa, meikkejä ja hiustuotteita Lookfantastikista ja Strawberrynetistä. Niin paljon, että kun kerran nähtiin postintäti lähibaarin terassilla, hän muisti minut ja tuli kysymään, että mitä niissä kaikissa paketeissa on :D. Kokeilin vaikka jos minkälaisia tuotteita saadakseni ihoni sileäksi ja kuulaaksi ja hiukseni tuuheiksi ja terveiksi. Kulutin ihan jäätävästi rahaa enkä saanut aikaan mitään merkittäviä tuloksia.

Hiukset värjäsin markettiväreillä monta kertaa vuodessa ja äiti leikkasi ne keittiösaksilla parin vuoden välein. Voi olla, että tässä vaiheessa opettelin myös jo itsekin leikkaamaan hiuksiani juurikasvu.org- sivustolta löytyneiden ohjeiden avulla. Kampaajiin en tuhlannut rahaa koska kokemukseni niistä oli, että maksaa paljon tai ihan hirveästi ja lopputulos oli aina pettymys. Viimeistään ensimmäisen pesun jälkeen hiukset valuivat taas lättäninä pitkin päätä.

Kesäisin laitoin päivittäin itseruskettavaa, koska mielestäni näytin paljon, paljon paremmalta ruskettuneena. Mitä siitä, että lakanat ja vaatteet värjäytyivät myös ruskeiksi.

Ruoka

Jossain näillä main olin jonkin aikaa ”kasvissyöjä”, mutta söin kuitenkin kalaa, munia, maitotuotteita, riistaa ja ”onnellisten eläinten” lihaa. Olen aina ollut kiinnostunut eläinten oikeuksista ja aina tavallaan haaveillut kasvissyönnistä, mutta ongelma on ollut se, että mielestäni liha oli hyvää ja kasvisruoka pahaa. Kasvissyöjäkausinani söin siis pääasiassa kalaa ja nuudelia.

En tiedä, olenko oppinut laittamaan parempaa ruokaa vai onko makuaistini muuttunut, mutta nykyään kasvisruoka on mielestäni herkullista. Lihaa en kaipaa juurikaan, mutta käytännön syistä syön sitä välillä koska teen koko perheelle samaa ruokaa. Nykyään meillä syödään kasvisruokien lisäksi kalaruokia ja liharuokia, joissa yleensä aina on lisänä kasviksia ja kasviproteiinia.

Raha

Käytin rahaa aika surutta ja kulutin huolettomasti. Kun muutin miehen kanssa yhteiseen kotiin 20-vuotiaana, minun oli ollut vaikeaa tottua miehen huolettomaan kuluttamiseen (mies ei vieläkään tiedä esim. paljonko maito maksaa). Meillä oltiin lapsuudenkodissa oltu tosi tarkkoja kaikesta ostamisesta ja lisäksi olin köyhänä opiskelijana yksin asuessani tottunut pihistelemään kaikesta. Jotenkin yhteistä elämää helpotti se, kun vain unohdin kaiken oppimani ja aloin itsekin ostella surutta. Se tuntui helpottavalta, vähän niin kuin iso paino olisi nostettu pois rinnaltani. ”Haluan tuon, voin ostaa sen” oli jotenkin ihanan vapauttava oivallus. Etenkin kun haluamiseni olivat yleensä niin pieniä ja halpoja, että tosiaan pystyin ostamaan melkein kaiken mitä halusin. Ostella ja sitten heittää menemään, kun vaikka takista meni vetoketju rikki. Tästä tavasta opettelen yhä edelleen pois ja rimpuilen esim. sellaisten asioiden kanssa, että pitäisikö nähdä iso vaiva ja korjata joku epämieluisa tavara, vai olisiko ok mennä siitä mistä aita on matalin ja ostaa mieleinen tilalle.