Väärällä alalla ja yhteishakupaniikki
Elän sellaisessa vuoristoradassa tällä hetkellä oman ammatinvalintani kanssa, että en oikein itsekään pysy perässä. Saatika muut. Koulunkäynti ei suoraan sanottuna kiinnosta tällä hetkellä yhtään, eikä oikeastaan sekään, että valmistun vajaan vuoden päästä. On jopa olo, että venyttäisin valmistumistani, sillä en halua työelämään. Ajatus sairaanhoitajana toimimisesta ei tule oikeastaan kuuloonkaan ja terkkarina toimiminen menettelee ehkä. En oikeastaan pysy kuvittelemaan sitä päivää, jolloin pukisin labravaatteet päälleni ja menisin osastolle duuniin. Ei tunnu siltä, että haluaisin tehdä sellaista työtä. Välillä tuntuu, että tekisi mieli hakata päätä seinään ja onnitella sillä tavalla itseään väärästä ammatinvalinnasta.
Tilanteesta kertoo varmaan myös se, että tietokoneeni sivuhistoria on täynnä ammatinvalintatestejä, opintopolun hakuja ja kaikkea mahdollista. En tiedä johtuuko se masennuksesta vai mistä, ettei kiinnosta oikein mikään vai siitä, että olen todella umpikujassa. Haaveilen jostakin sellaisesta siististä kahdeksasta-neljään-duunista ja oikeastaan se oli yksi syy, miksi terkkariksikin halusin. Nyt kuitenkin tuntuu, että jatkuva kiire hoitoalalla ei houkuttele terkkarihommiin sitten lainkaan ja kyllä mä rahajuttujakin olen miettinyt. Ammatinvalintatesteistä on tullut kuitenkin sellaisia vastauksia, ettei niistä ole ollut sinänsä mitään hyötyä. Ja tästähän syntyykin sitten melkoinen ahdistusklöntsä jonnekkin tuonne pallean seudulle aiheuttaen närästystä, ällötystä, ärsytystä ja rumaa käytöstä sosiaalisissa tilanteissa.
Ammatinvalinnassani olen jotenkin joutunut kaivautumaan syvemmälle itsetutkiskeluun. Mikä minua kiinnostaa, mikä ei kiinnosta. Toisaalta sitten taas toiselle alalle hakeutuminen on vähän itsetunto-kysymyskin. Mihin katosi se itseluottamus, jota koin kun hain terkkakouluun? Eihän minulla silloinkaan ollut mitään kokemusta hoitoalasta ja noin vaan hain ja ykkösellä pääsin… Tuntuu, että olo on vähän jokaisen harkitsemani ammatin kohdalla sellainen; ei minusta kuitenkaan hyvää työntekijää tulisi tuolle alalle tai, että mokaisin kuitenkin ja jäisin työttömäksi. Toisinaan mietin, että jos se masis onkin vain pilannut itseluottamukseni terveydenhoitajana toimimisellekin. Huomaan edelleenkin päätyväni useamman kerran viikossa monologiin itseni kanssa liittyen siihen, että en vain yksinkertaisesti voi olla hyvä hoitaja, koska paloin loppuun ja olen masentunut.
Välillä kelailin, että lopettaisin tämän hetkisen koulun kokonaan, sillä se tuntuu sekoittavan ajatuksia. Olen kuitenkin päätynyt siihen tulokseen, että ei ole syytä lopettaa nyt koulua kesken. Sitä kun on niin vähän jäljellä ja saahan sieltä sitten edes jonkinlaiset paperit ulos ja voi tehdä vaikka keikkahommia uuteen ammattiin opiskelun ohella.
Lohduttavaa on, etten ole asian kanssa yksin. Tuntuu, että aika moni painiskelee samojen juttujen kanssa ja on yhtä hukassa kuin mä. Olen kuitenkin saanut monta ammatti-identiteettihepulia viime aikoina, jonka voisin tulkita kertovan siitä, että ehkä ura-ahdistus ei ole tuulesta temmattua. Aion siis tehdä yhteishaun tänä keväänä.
Joihinkin lopputuloksiin olen kuitenkin itseni kanssa päätynyt. Minua nimittäin ”jostain kumman syystä”, kiinnostaa ihmisten työhyvinvointi ja työssä jaksaminen, sekä henkilöstöasiat. En loppupeleissä aivan tiedä, mihin sitä voisi sitten hakea, mutta täytyy tutkia asiaa tässä lähiaikoina (tai siis päivinä…). Hauskaa oikeastaan on se, että syy miksi terkkariksi joskus hain, oli juuri se työterveys-puoli. Ympyrä on ehkä sulkeutunut. Tai ehkä kysymys on ollut siitä, että olen unohtanut sen, miksi terkkariksi koskaan hain. Nyt on vain auennut uusia näkökulmia työhön ja tulevaan uraan. Mitä se ikinä onkaan.