Kun kieltäydyin lääkkeistä…

Kun sairastuin, minulle oli ilmiselvä asia, että tarvitsen terapiaa. Selvää oli se, etteivät lukot aukea masennuslääkkeillä tai unilääkkeillä. Halusin tietää, että miksi ajauduin siihen tilaan, että olin tehnyt uhrannut itseni ja oman kehoni sellaiselle ryöpytykselle että lopputulos oli burnis.

 

Tommy Hellsten käsitteli masennusta hienosti Helsingin Sanomien jutussa ja Touko Aalto on rohkea, sillä uskalsi kertoa sairaslomansa syyn: https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000005880623.html

 

Mutta että Suomessa pääsee edes tapaamaan psykiatria kunnallisella puolella, on koitettava ensin vähintään kahta masennuslääkettä ja ne määrää yleensä yleislääkäri. En vähättele yhtään yleislääkäreiden ammattitaitoa, mutta minua kaivertaa se ajatus, etteivät jotkut pääse tapaamaan missään masennuksensa vaiheessa psykiatria. Terapiaa tarjotaan vain harvoin ja pääkaupunkiseudulla on mahdollista tavata psykiatrista sairaanhoitajaa noin 6 kertaa. Sitten masennus pitäisi olla taputeltu. 

 

 

 

Masennus ei tule tuosta vain. Niinkuin katkennut jalka, ärtynyt suoli tai krooninen astma. On toki tutkittu, että geenit voivat altistaa masennukselle ja melankoliselle mielelle, niinkuin ehkä myös minun tapauksessanikin. Mutta se vaatii tietynlaisen arvostuksenpuutteen itseään kohtaan, että ajautuu tilaan jossa laiminlyö itsensä täysin. Näen, etteivät siinä masennuslääkkeet auta. Siksi keskustelu, lukkojen avaaminen, ihmisten kohtaaminen, joku joka kyseenalaistaa toimintatapasi ja auttaa näkemään itsensä paremmassa valossa on se, joka auttaa oikeasti parantumaan masennuksesta. 

 

Niin ja näkeehän sen jumalauta lukuisten selfhelp-kirjojenkin myyntiluvuista, että me tarvitsemme terapiaa ja ihmisiä, joille purkaa päänsisäiset sontansa. Sellaista anonyymia heijastuspintaa täysin objektiivisella asenteella kun on vaikeaa saada omasta lähipiiristään. 

 

Ymmärrän toki sen pointin, että toisinaan on syötävä masennuslääkkeitä, jotta toimintakyky säilyisi. Että ihminen pystyisi päivittäisiin toimiin. Mutta pidemmällä tähtäimellä: se että ihminen jaksaa lääkkeiden voimalla löytämättä itsearvostusta, ajaa ihmisen yhä syvempään koloon. 

 

 

 

 

Välillä tuntuu, että minua on jopa pakotettu syömään masennuslääkkeitä, että yhteiskunta pääsisi halvemmalla. Se on tuntunut kamalan väärältä, koska minä itse omassa tilassani tiedän sairaudentunnon löydettyäni, että kaivan itselleni vain syvempää kuoppaa, jos droppaan itseni täyteen lääkkeitä, jotka tasoittavat mielialaani, mutta eivät poista itse ongelmaa. Olen huomannut terveydenhuollon ammattilaisten myös kyseenalaistavan masennukseni, kun olen kertonut, etten halua syödä lääkkeitä, koska A) sopivia lääkkeitä ei ole löytynyt ja B) uskon, ettei masennukseni hoidu lääkityksellä.

 

Toisinaan olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että olen niin vaativa. Välillä taas tuntenut kamalan suurta vihaa ja pettymystä siitä, että toiselle ihmiselle puhumaan pääseminen on niin helvetin hankalaa. Toki on olemassa yksityinen sektori, jota kautta pääsee heti terapiaan, mutta koska joku lääkäri lipsautti minulle että alle 30-vuotiaille suunnatun kuntouttavan psykoterapian määrärahoja olisi nostettu pk-seudulla, niin haluan käyttää tämän kortin hyväksi. Myös sen vuoksi, että tilastot pysyisivät minun osaltani realistisina sen kannalta, että psykoterapiaa todella tarvitaan. Uskon myös, ettei terapia ole ikinä se helpoin tie, mutta se on tie, joka vie kohti parempilaatuista elämää itsearvostuksen kautta ja kaapissa huhuilevien mörköjen kohtaamisen jälkeen. 

 

Näen surullisena, että lääketeollisuus on suuressa roolissa myös masennuksenhoidossa. Länsimaista lääketiedettä piinaa medikalisaatio, vaikka esimerkiksi on selvää, että kakkostyypin diabeteskin olisi mahdollista hoitaa niin, ettei lääkkeitä enää tarvitse: ruokavaliolla, liikunnalla ja painonpudotuksella. Onhan masennuskin tietynlainen elintapasairaus: on elänyt sillä tavalla, että hartioiden välissä oleva pallukka on tullut tiensä päähän. 

Kommentit (5)
  1. Siis mun mielestä terveyskeskuslääkäri ei sais määrätä mielenterveyslääkkeitä! Nimimerkillä ”psykiatri sanoi lääkkeen olleen täysin väärä, minkä takia sain helvetillisiä kauhutiloja”. Lääkäri väitti keskivaikeaksi masennukseksi pahaksi päässyttä ahdistuneisuushäiriötä, eikä psykiatrian lääkäri löytänyt masennusta ollenkaan. Tappelin 3 kk pääsystä psykiatrille ja nyt olen hänen asiakkaansa ollut 2,5 vuotta, ilman mielialalääkkeitä. Halusin pelkän terapian avulla saada ahdistuneisuushäiriön hallintaan. 

    Psykiatri osaa tehdä oikean diagnoosin varmasti tk-tohtoria paremmin, minkä lisäksi hän tietää mikä lääke sopii mihinkin ja millaiselle ihmiselle. Olen itse kyllästynyt itse ja tuttujen kuulemaan ”tää on tosi käytetty lääke”-lauseeseen. 

    Lisäksi lääkkeitä tuputetaan joka vaivaan. Jopa terapeutit hokevat sitä, että lääke on korkeintaan kainalosauva, ei ainoa hoito mielenterveyshäiriöissä ja masennuksissa. Kaksisuuntaiset mielialahäiriöt ja vastaavat ovat asia erikseen, ne vaativat lääkkeen muun hoidon lisäksi. Mutta monissa muissa saatettaisiin pärjätä hyvin ilman lääkkeitä. Tai käyttää lyhyenä apuna rauhoittavaa viemään esim. ahdistuksen pahin terä pois, jotta keskustelu onnistuu.

    1. Kiitos Torey ihanasta kommentista! <3

      Oot kyllä tosi oikeassa siinä, että masennuslääkkeitä määräillään heppoisin perustein. Eipä sitä vartin vastaanottoajalla oikeasti pysty muodostamaan potilaasta sitä käsitystä että mikä on. Ja joo itsekin oon kuullut niitä kommentteja, että ”tosi käytetty lääke”. Mulla ainakin meni ajatukset aivan puuroon niistä lääkkeistä ja en halunnut sitäkään vähää liikkua missään ihmisten ilmoilla kun olo oli outo. Eristäydyin siis entisestään. 

      Hienoa, että oot saanut käydä psykiatrilla ja terapiassa ilman lääkitystä ja ihana kuulla että on ihmisiä jotka ajattelevat asioista samalla tavalla kun meikäläinen! Auttaa nimittäin muakin jaksamaan pitämään pääni sen kanssa etteivät masennuslääkkeet yksinkertaisesti ole mun juttuni. 

      Niin ja pakko sanoa vielä se, että masennuslääkkeethän ovat erittäin vahingollisia esimerkiksi henkilöille joilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö.. yleensähän nimenomaan masennusjaksolla haetaan apua kaksisuuntaisessa ja yleislääkäri saattaa diagnosoida sen masennukseksi vain, kun ”pikkumaniat” jäävät huomiotta. 

      1. Joo ja siis just toi että oikeat lääkkeet löydetään vaan ammattilaisten kanssa. Monesti ymmärtääkseni kaksisuuntasessa tarvitaan lääkkeet, mut just se, ettei ne voi olla mitä tahansa lääkkeitä. 

        Mä sain masennukseen ja ahdistukseen tarkoitettuja lääkkeitä kyllä, mut ne oli mun oireisiin aivan liian vahvoja. Vaikka mulla se ahdistus olikin, niin ei masennusta enkä ois tarvinnut rajusti aktivoivaa lääkettä. Se pompautti mun ahdistuksen pilviin, kärsin älyttömistä pelkotiloista, hyvä kun uskalsin hetkeäkään olla yksin. Ja samalla terveyskeskuslääkäri käski vaan jatkaa syömistä, että kyllä se siitä. Vaikka alotin aamut yökkäämällä ens alkuun ja olo paranemisen sijaan paheni koko ajan. 5 tai 6 viikon jälkeen ilmotin lopettavani lääkkeen. Ja sen tein. Mut seki piti tehdä hitaasti.  Ja sivuoireista kesti ikuisuus päästä eroon.

        Psykiatri sano et olin ollu sissi. Kokeilun pitäis olla vaan 3vkoa ja jos olo ei ala parantua yhtään, lääke on väärä. No, nytpä tiedän senkin!

        1. Huhhuh, aikamoista ryöpytystä oot joutunut kokemaan! Tuntuu että noilla lääkkeillä koitetaan vaan pelata aikaa. :/

           

          Toki on tapauksia joissa pitää lääkkeellisesti ns laukaista tilanne, just esim tarvittavat rauhoittavat jne. 

           

          Kiitos kun kerroit tarinasi! 

          Ps. Sulla on hyvä blogi! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *