Viinintai. 

Se päivä, jolloin pitäisi ottaa vähän kuppia. Pikkulauantait ja -perjantait, lauantait ja perjantait, fuksiaiset, pääpäivät, sunnarit jne.. Tuntuu, että jokaiselle päivälle on oma nimike, joka antaisi syyn dokata. Tai no, aina löytyy syy dokata jos alkoholistilta kysytään. 

Tunnen syyllisyyttä siitä, että en enää jaksa riekkua baareissa, enkä oikeastaan kuppiloissakaan. Olen käynyt opiskelijabileissä kahden käden sormilla laskettavan luvun verran, haalareissani on merkkejä ehkä viisi, enkä oikeastaan tällä hetkellä tiedä opiskelijahaalareitteni virallista olinpaikkaa. Jos alkoholinkäyttöni pitäisi jotenkin kuvailla, niin käytän sitä mieluiten kotona tai kaverin luona, villasukat jalassa, sängyssä tai sohvalla peiton alla. Juomana: viini.

Toisinaan ihmisten suhtautuminen siihen etten juo, on aiheuttanut itselleni syyllisyyttä. Olen miettinyt, että olenko ilonpilaaja, jos menen juhliin enkä juo kuin yhden lasin skumppaa. Välillä haluttomuuteni dokata on saanut minut välttelemään sosiaalisia kontakteja ja perumaan menemisiäni illanistujaisiin, koska en ole halunnut olla se, joka kieltäytyy juomasta. Tuntuu hölmöltä, että tästäkin pitää tehdä itselleen ongelma, mutta toisinaan juomattomuuteni on ollut merkittävä ongelma joissakin sosiaalisissa tilanteissa. Sitä jollain tavalla hävettää sanoa ei ja samaan aikaan kun on kieltäytynyt, alkaa tuntemaan jonkinlaista tarvetta perustella se, että ei juo. 

Lause ”Kyllä sä nyt yhen voit ottaa!” on tullut vähän liiankin tutuksi. Toisinaan on tehnyt mieli valehdella, että olen alkoholisti ja jos otan yhdenkin, niin siitä tulee vähintään viikon mittainen ränni. Olisi jännittävää nähdä ihmisten reaktio tähän. Toisinaan mietin, että olenko joskus itse ollut se, joka on tyrkyttänyt jollekin viiniä ja ahdistanut toisen kuoliaaksi viinitarjouksellani ja ”yhen voi aina ottaa”-höpötyksellä. 

Viime vuosien aikana darrat ovat muuttuneet fyysisesti hiton raskaiksi. Pääkipu tulee jo baarissa ja yrjö kurkkii yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun laittaa päätä tyynyyn. Eikä tämä vaadi montaa alkoholiannosta. Lisäksi minulla on huono viinapää. Minut on varmasti maailman helpoin juoda pöydän alle. En tarvitse alkoholia kuin yhden annoksen ja voin tuntea olevani jo pikkuhiprakassa. Ryyppäämättömyyteeni liittyy myös se, että pelkään kontrollinmenettämistä. Siis sitä, että jalat eivät mene toivottuun suuntaan ja päässä pyörii. Siinä vaiheessa yleensä tulee olo, että haluaa humalasta eroon heti tai ainakin kotiin kokemaan sitä. 

Lisäksi darra lisää itselläni ahdistusta. Puhutaan morkkiksesta, siitä kaverista, joka tulee fyysisen krapulan lisäksi. Minulle se on infernaalinen. Krapula siis lisää minulla masennuksen oireita mittavasti. Olo on hitsin surullinen, voimaton ja ahdistunut, vaikka sille ei sinänsä löytyisi mitään muuta syytä, kuin darude. 

Pohdin hauskanmäärän suhdetta tuskanmäärään. Siis sitä, että olenko valmis maksamaan pari päivää lunnaita yhdestä hauskasta illasta. Usein näen vapaapäiväni niin arvokkaiksi, että vietän ne mieluummin ilman darudekaveria, sillä silloin voin tehdä mitä huvittaa ilman sitä väsymyksen ja myrkytystilan aiheuttamaa sumupilveä. Joskus mietin, olenko helvetin tylsä ihminen, kun en jaksa enää juhlia. Ajatus vahvasta humalatilasta oksettaa. Ajatus darrasta vasta oksettaakin. En tiedä mikä on ”ongelmani”. Se, että en ole enää biletyyppiä vai se, että olen vielä niin masennuksen uumenissa, ettei dokaaminen siksi kiinnosta. Vai onko tämä kenties aikuistumista?