Lily

Välivuosi elämästä

sofi_

Oppimahdollisuus

Lehdissä on uutisoitu yhteiskunnan polarisoitumisesta. Siis siitä, kuinka nuorten sosiaalinen asema jakautuu maantieteellisesti. Lauttasaaressa lähes 90% nuorista valitsee lukion, kun taas esimerkiksi Jakomäessä noin 40% valitsee lukion toisen asteen koulutukseksi. https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005887598.html

 

 

Nyt on kyse oikeasti siitä, että asenteet ovat maantieteellisiä koulutusta kohtaan. Luin hiljattain Etelä-Suomen sanomista, että vähäosaisuus ja syrjäytyminen on periytyvää, sillä vanhempien heikko taloudellinen asema on usein syynä myös lasten heikkoon taloudelliseen asemaan ja koulutustasoon. Se on surullista.

 

 

 

 

 

Itselläni on täysin empiiristä kokemusta siitä, kuinka paljon vanhempien asenne vaikuttaa koulutukseen. Omat vanhempani eivät ole korkeasti koulutettuja. Äitini on käynyt lukion, isäni hädintuskin peruskoulua. Mutta meillä on perheessä vallinnut tietynlainen arvostus koulutusta kohtaan, sillä äitini on aina sanonut, että kouluja tulisi käydä ja hän on iskostanut meihin kaikkiin lapsiin sen, että lukio olisi hyvä käydä ja että harvoin 16-vuotiaana oikeasti tietää, mitä elämällään haluaa tehdä. Äitini esitti asian siten, että lukiossa saadaan lisäaikaa pohtita tulevaisuuden suunnitelmia. Yhteiskuntaopin opettajani totesi, että lukio on laajin yleissivistävä koulutus, mitä on. Olen miettinyt paljon sitä, missä olisin, jos oma äitini ei olisi iskostuttanut meihin arvostusta koulutusta kohtaan. Ehkä olisin laiskuuspäissäni valinnutkin ammatillisen tutkinnon ”helpon rahan toivossa”. Enkä missään määrin väheksy ammatillista tutkintoa, mutta minulle se olisi ollut ehkä väärä tie. Onneksi äitini osasi lukea minua silloin paremmin, kuin minä itseäni.

 

 

Toisaalta omien vanhempieni kouluttamattomuus on ollut itselleni kompastuskivi. Olen halunnut jollain tasolla myös näyttää muille, että ”perusduunarien” lapsista voi tulla korkeasti koulutettuja. Olen siis uinut tavallaan vastavirtaan ja opiskelumyönteisellä ympäristöllä on ollut tähän valtava vaikutus. 

 

 

 

 

Mutta jollain tasolla ymmärrän koulutustasojen maantieteellisen jakautumisen. Sillä sosioekonomiset erot näkyvät myös asuinalueittain. Onhan se sanomattakin selvää ja useat jo muutamia vuosia sitten tehdyt tutkimukset tämän osoittavat. Juttelin eräiden tuttavieni kanssa hiljattain ja he kertoivat haluavansa muuttaa toiselle asuinalueelle Helsingissä, sillä haluavat antaa lapselleen jonkinlaisen oppimisrauhan ja kannustavan oppimisympäristön. Heitä huoletti se, miten joissain kouluissa levottomuudet olisivat arkipäivää ja siitä saisi kärsiä koko luokka ja heidän lapsensa. Lisäksi häntä huoletti se, minkälaiseksi lapsen kaveripiiri koulussa muodostuisi. Eikä sinne luokkaan tarvita, kuin yksi tai kaksi pahoinvoivaa EVVK-tyyppiä ja koko homma on palasina.

 

 

Eräs opettajaystäväni totesi hiljattain, että hän on mieluummin työtön, sillä kokee opettamisen olevan mahdotonta joissakin kouluissa johtuen liian suurista luokkako’oista. Hän sanoi, ettei opettaminen tuntunut enää olevan kovin mielekästä tai palkitsevaa, kun korviin sattui jatkuva hälinä, eikä työpäivän jälkeen voinut puhua, koska äänihuulet olivat ärtyneet siitä jatkuvasta kovalla äänellä puhumisesta.

 

 

Hesarissa kirjoiteltiin hiljattain myös siitä, miten arvosanoja todistuksiin annetaan melko hepposin speksein. Asiaan on tulossa ilmeisestikin tiukennusta, mikä on mielestäni hyvä asia, sillä sen kautta voidaan saada oikeasti ”tiukkaa dataa” siitä, onko koulussapärjäämisessä maantieteellisiä eroja.

 

 

 

 

 

Suomessa koulutusta on pidetty ihan lippulaivana, mutta viimeaikojen koulutusleikkaukset ovat alkaneet oikeasti rapauttamaan hyvinvointiyhteiskuntamme pohjaa. Joillekin nuorille koulu ja siellä olevat motivoituneet, ei uupuneet opettajat voivat olla niitä, jotka nostavat nuoren motivaatiota kouluttautua ja menestyä koulussa ja elämässä.

 

 

Toisinaan minua ahdistaa sana oppivelvollisuus. Ehkä sen sanan pitäisi olla oppimahdollisuus, sillä oikeasti meidän peruskoulumme on lopulta suuri mahdollisuus ja ponnahduslauta kaikille lapsille ja nuorille sosioekonomisesta taustasta riippumatta. Se pyrkii pohjimmiltaan tasa-arvoon. Siksi minua huolettaa se, miten meillä Kotosuomessa alkaa näkyä yhteiskunnan koulutuksellinen polarisaatio myös maantieteellisesti.

 

 

Avainsanat:
Puheenaiheet Uutiset ja yhteiskunta
sofi_

Kun kieltäydyin lääkkeistä…

Kun sairastuin, minulle oli ilmiselvä asia, että tarvitsen terapiaa. Selvää oli se, etteivät lukot aukea masennuslääkkeillä tai unilääkkeillä. Halusin tietää, että miksi ajauduin siihen tilaan, että olin tehnyt uhrannut itseni ja oman kehoni sellaiselle ryöpytykselle että lopputulos oli burnis.

 

Tommy Hellsten käsitteli masennusta hienosti Helsingin Sanomien jutussa ja Touko Aalto on rohkea, sillä uskalsi kertoa sairaslomansa syyn: https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000005880623.html

 

Mutta että Suomessa pääsee edes tapaamaan psykiatria kunnallisella puolella, on koitettava ensin vähintään kahta masennuslääkettä ja ne määrää yleensä yleislääkäri. En vähättele yhtään yleislääkäreiden ammattitaitoa, mutta minua kaivertaa se ajatus, etteivät jotkut pääse tapaamaan missään masennuksensa vaiheessa psykiatria. Terapiaa tarjotaan vain harvoin ja pääkaupunkiseudulla on mahdollista tavata psykiatrista sairaanhoitajaa noin 6 kertaa. Sitten masennus pitäisi olla taputeltu. 

 

 

 

Masennus ei tule tuosta vain. Niinkuin katkennut jalka, ärtynyt suoli tai krooninen astma. On toki tutkittu, että geenit voivat altistaa masennukselle ja melankoliselle mielelle, niinkuin ehkä myös minun tapauksessanikin. Mutta se vaatii tietynlaisen arvostuksenpuutteen itseään kohtaan, että ajautuu tilaan jossa laiminlyö itsensä täysin. Näen, etteivät siinä masennuslääkkeet auta. Siksi keskustelu, lukkojen avaaminen, ihmisten kohtaaminen, joku joka kyseenalaistaa toimintatapasi ja auttaa näkemään itsensä paremmassa valossa on se, joka auttaa oikeasti parantumaan masennuksesta. 

 

Niin ja näkeehän sen jumalauta lukuisten selfhelp-kirjojenkin myyntiluvuista, että me tarvitsemme terapiaa ja ihmisiä, joille purkaa päänsisäiset sontansa. Sellaista anonyymia heijastuspintaa täysin objektiivisella asenteella kun on vaikeaa saada omasta lähipiiristään. 

 

Ymmärrän toki sen pointin, että toisinaan on syötävä masennuslääkkeitä, jotta toimintakyky säilyisi. Että ihminen pystyisi päivittäisiin toimiin. Mutta pidemmällä tähtäimellä: se että ihminen jaksaa lääkkeiden voimalla löytämättä itsearvostusta, ajaa ihmisen yhä syvempään koloon. 

 

 

 

 

Välillä tuntuu, että minua on jopa pakotettu syömään masennuslääkkeitä, että yhteiskunta pääsisi halvemmalla. Se on tuntunut kamalan väärältä, koska minä itse omassa tilassani tiedän sairaudentunnon löydettyäni, että kaivan itselleni vain syvempää kuoppaa, jos droppaan itseni täyteen lääkkeitä, jotka tasoittavat mielialaani, mutta eivät poista itse ongelmaa. Olen huomannut terveydenhuollon ammattilaisten myös kyseenalaistavan masennukseni, kun olen kertonut, etten halua syödä lääkkeitä, koska A) sopivia lääkkeitä ei ole löytynyt ja B) uskon, ettei masennukseni hoidu lääkityksellä.

 

Toisinaan olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että olen niin vaativa. Välillä taas tuntenut kamalan suurta vihaa ja pettymystä siitä, että toiselle ihmiselle puhumaan pääseminen on niin helvetin hankalaa. Toki on olemassa yksityinen sektori, jota kautta pääsee heti terapiaan, mutta koska joku lääkäri lipsautti minulle että alle 30-vuotiaille suunnatun kuntouttavan psykoterapian määrärahoja olisi nostettu pk-seudulla, niin haluan käyttää tämän kortin hyväksi. Myös sen vuoksi, että tilastot pysyisivät minun osaltani realistisina sen kannalta, että psykoterapiaa todella tarvitaan. Uskon myös, ettei terapia ole ikinä se helpoin tie, mutta se on tie, joka vie kohti parempilaatuista elämää itsearvostuksen kautta ja kaapissa huhuilevien mörköjen kohtaamisen jälkeen. 

 

Näen surullisena, että lääketeollisuus on suuressa roolissa myös masennuksenhoidossa. Länsimaista lääketiedettä piinaa medikalisaatio, vaikka esimerkiksi on selvää, että kakkostyypin diabeteskin olisi mahdollista hoitaa niin, ettei lääkkeitä enää tarvitse: ruokavaliolla, liikunnalla ja painonpudotuksella. Onhan masennuskin tietynlainen elintapasairaus: on elänyt sillä tavalla, että hartioiden välissä oleva pallukka on tullut tiensä päähän. 

Avainsanat:
Hyvinvointi Mieli