Viime postauksessani pohdin jälleen kerran elämäni yksinkertaistamista. Tavaramäärän pienentämistä ja sen helpompaa hallittavuutta. Mielessäni ovat muhineet nämä ajatukset pitkin viikonloppua. Läheiseni totesi eilen ajatuksistani, ettei minun kannattaisi tehdä mitään radikaalia. Tällä hän viittasi siihen, että en heittäisi kaikkea turhalta tuntuvaa yks kantaan pois, vaan miettisin hetken.

Ja niin olen tehnyt, mutta tänä aamuna tein jotain sellaista, mihin en ole koskaan ajatellut pystyväni: heitin suurimman osan vaatteistani Ikea-kassiin. Siis niitä vaatteita, joita olen käyttänyt vain kerran tai kaksi. Niitä vaatteita, joiden kohdalla koen huonoa omaa tuntoa siitä, että en ole käyttänyt niitä, koska ne eivät ole tuntuneet hyvältä.

En ole rehellisesti sanottuna koskaan ymmärtänyt niitä ihmisiä, jotka säilövät vaatekaapissa vaatekappaleita, jotka tulevat ehkä jonain päivänä mahtumaan päälle. Mielestäni ne vaatteet joutaisivat pois välittömästi, sillä kyseiset vaatteet kylvävät mielestäni vain pahaa oloa ja epäkunnioitusta itseä kohtaan. (Eri asia tietenkin on, jos ihminen sattuu olemaan esimerkiksi raskaana.)

Näen tämän myös oman itseni kohdalla: miksi säilön kaapissani vaatteita, joita en käytä? Yleensä vastaus on: koska ne ovat sopivia ja EHKÄ joskus jonain päivänä ne saavat kunnian olla päälläni. Mutta sitä jotain päivää ei ole vielä tullut, enkä usko että on tulossakaan. 

Mutta mitä haluan kertoa turhan tavaran karsimisella itselleni. Olen miettinyt, onko se jotakin tietynlaista elämänhallintaa vai lopullista, totaalista sekoamista… Yritänkö siirtää omia ”oikeita” ongelmiani sivuun ja keskittyä sellaiseen, mitä voin hallita. Vai onko tämä matka siihen, mitä haluan olla. Siihen, että nauttisin elämässäni oikeista, minulle merkityksellisistä asioista.

Olen etsinyt syitä, miksi päädyin totaaliseen karderoobini karsimiseen. Se, että kun vaatekaapissa on vähemmän valinnanvaraa, päätöksenteko helpottuu. Lisäksi se, että kulutuskäyttäytymisessäni voi aueta täysin uusi sivu. Uskon siihen, että joskus asiat on hyvä aloittaa puhtaalta pöydältä. Miksi en siivoaisi ympäristöäni siten, että haluaisin jatkossakin pitää sen siistinä. Tähän pätee vanha sanonta: ”Mitäs sitä turauttaa lisää, jos paskat on jo housussa.” Eli mitä tällä haluan sanoa, on se, että lisää tavaraa on helppo ostaa vanhan päälle ja kasvattaa kaaosta, kuin se että hommaisi asioille täydelliset raamit.

Juttelin erään ystäväni kanssa valinnanvaikeudesta ja runsauden tuomasta ahdistuksesta. Hän seisoi karkkihyllyn edessä ja siunaili sitä, kuinka paljon erilaisia karkkipusseja tässä maailmassa onkaan. Hän pohti valintaansa varmaan viisi minuuttia ja totesi, ettei hän edelleenkään tiedä, mitä karkkia hän haluaisi syödä, vaikka tiesi, että halusi syödä karkkia. Naurahdin ja sanoin, että tämä maailma olisi niin paljon helpompi, kun olisi vain yksi karkki, jota syödä. Silloin muistin, että lapsuudessani ei todellakaan ollut Fazerin sinisen lisäksi muuta Fazerin suklaalevyä, kuin pähkinäsuklaa ja sitten se punainen. Niistä valittiin se suklaa, jota teki mieli. Jos halusi tehdä jotakin syrjähyppyjä, niin sitten otti Marabouta. Huh, jännittävää. Ehkä aika kultaa muistot, mutta jollain tasolla silloin valinnat olivat helpompia. (ehkä myös siksi, että äitini maksoi valintani…)

Olen miettinyt johtuuko valinnanvaikeus ja päätöksentekopulmat nykypäivänä oikeasti siitä, että tarjontaa on aivan liikaa? Siis siitä, kun kaikkien ihmisten mieltymyksiin koitetaan vastata palveluyhteiskunnassamme turhan orjallisestikin.

Näen, että täydellinen mieltymyksiinvastaaminen vie tilaa kompromisseilta ja jonkin uuden tai luovan kokeilemiselta. Kasvulta ja elämän aineettomalta rikastamiselta.

ps. Mitä tapahtui Ikea-vaatekassille..? Se on varastossa kaiken varalta. Odottamassa pari viikkoa tai kuukauden. Jos en kaipaa vaatteista mitään, ne saavat mennä kiertoon.