En tiedä kumpi oli muna ja kumpi kana. Masennus vai uupumus. Koska olen sellainen perinpohjainen selvittelijä ja syiden etsijä, minulle ei riittänyt pelkästään tieto uupumuksesta ja masennuksesta alkujaankaan, vaan halusin tietää miksi masennuin ja miksi uuvuin. Sellainen olen ollut aina. Jos en saanut esimerkiksi peruskoulussa opettajaltani vastausta esittämääni kysymykseen, eikä hän ollut kiinnostunut selvittämään asiaa kanssani, turhauduin. Niin tapahtui esimerkiksi masennuslääkkeiden käytön kanssa: En halunnut alkujaankaan hoitaa lääkkeillä oiretta, eli paskaa fiilistä. Halusin selvittää, mistä hirveä olo johtuu, koska vain niin voi saada jotain pysyvää muutosta elämään ja mönttiolon pois. Tosin alkuun tarvittiin lääkkeitä, että sain levähdettyä edes vähän. Lääkkeet tosin aiheuttivat sen, etten oikeastaan jaksanut ajatella mitään, eikä mikään tuntunut miltään. Ainoastaan toimintakykyni jollain tasolla oli kunnossa ja sain hieman fyysisesti levättyä ja sitä kautta myös hiljalleen voimia ajatella. 

Usein puhutaan, että vakava uupumus voi johtaa masennukseen, mutta minun kohdallani taisi olla toisinpäin. Masennus johti uupumukseen. Uskon, että omalla kohdallani koin ja toisinaan koen edelleen vahvaa merkityksellisyyden puutetta. Merkityksellisyyden puute aiheuttaa taas ahdistusta ja masennusta. Itse juoksin karkuun ahdistusta ja masennusta omistautumalla liikaa opiskelulle ja uppoutumalla asioihin liian syvälle ilman vastapainoa, jonka avulla nyrjäyttää ajatukset vapaamoodille.  Toisaalta samaan aikaan hain syvää merkityksellisyyden tunnettta opiskelujeni ja tulevan ammattini kautta. 

Universaalisti koin, ettei elämä saa olla pelkkää ajelehtimista paikasta toiseen ilman mitään konkreettista hyötyä. Minun kohdallani se tarkoitti myös sitä, että kun ”rentouduin”, luin tietokirjoja. Ennen nukkumaanmenoa luin alaani liittyviä tutkimuksia ja halusin olla aina parempi ja fiksumpi siinä mitä teen. Elokuvaa valitessani pohdin, antaako elokuva minulle jotakin pohdittavaa tai viekö se minua jollain tasolla eteenpäin. Jos vastaus oli kielteinen, en katsonut elokuvaa. Eli romanttiset komediat – ei kiitos. Jälkeenpäin ajateltuna tulee kyllä surullinen olo. 

Lisäksi ongelmanani oli ja on edelleen myös se, että opiskelemani asiat todella kiinnostavat ja niitä oli helppoa miettiä lähestulkoon kokoajan. Surullista siinä vain oli, että elämäni kapeni, eikä minulla lopulta ollut muuta ajateltavaa kuin se, mille olin omistautunut liian kovasti. Kaikki muu tekemiseni tuntui tulevan jonkin ulkoisen motivaation kautta ja niissäkin asioissa piti olla aina paras, koska superihmisen viitan alle on helppo piiloutua. Lisäksi kun yrittää olla super kaikessa, pitää keskittyä niin paljon superihmisenä olemiseen, ettei ehdi miettiä onko lopulta onnellinen ja tekeekö niitä asioita joita oikeasti haluaa. Riittää, että onnellisuutensa kuittaa happy-hashtagilla Instagram-postauksessa, sillä onneahan ihmiset tavoittelevat välillisesti tai välittömästi tekemisillään. Tai siis ainakin minä tavoittelin. En ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää ettei voi olla onnellinen, jos ei voi hyvin. 

Syvää samaistumispintaa sain Aki Hintsasta kertovassa kirjassa: Voittamisen anatomia. Itseasiassa en halunnut aluksi lukea edes koko kirjaa, koska sen nimi ärsytti minua, mutta onnekseni heitin ennakkoluulot roskikseen ja päätin, että jos ei nimi miestä pahenna, niin ei se voi kirjaakaan pahentaa. Siinä esitetään mm. mielestäni hyvin se, miten ihmisen identiteetin rajat häilyvät, jos ihminen omistautuu liikaa työlle tai opiskelulle. Vapaamoodille on vaikeaa vaihtaa, jos ei pääse työ- tai minun kohdallani, opiskeluminästä irti. 

Törmäsin mielenkiintoiseen näkökulmaan uupumuksesta. Annukka Pesonen puhui Löytöretkellä itseen-podcastissa siitä, miten toiset uupuvat ja toiset eivät. Annukan näkökulma on, että jos työt pyörivät liikaa mielessä ”vapaa-ajallakin”, ihminen uupuu. Annukan podcastin voi kuunnella täältä: https://soundcloud.com/user-464125445/miksi-toiset-uupuvat-ja-toiset-eivat (Niin ja minähän en itse tuota podcastia löytänyt, vaan viisas äitini sen minulle somessa linkkasi, eli kiitos hänelle.)