Laitan television päälle iltasella, ja alan miettiä, mitä haluan katsoa. Järki sanoo, että hittisarjan uusin jakso olisi katsomatta ja myös kolme muuta samantyylistä tekelettä. Sydän haluaisi kuitenkin jotain hyväntuulista, lämminhenkistä, minkä takia päädyn helposti katsomaan joko jotain mukavaa elokuvaa tai vanhaa tuttua sarjaa.

Minkä takia nykytelevisio on täynnä masentavaa, kauhukuvaa, väkivaltaa, raiskauksia, ja kaikkea sitä, mitä on raskasta katsoa raskaan päivän jälkeen? Televisiosarjat ovat aina olleet pakokeino todellisuudesta, vaikka niistä etsitään myös samaistumisen mahdollisuutta. Kaikista tieteellisistä edistysaskeleista huolimatta maailma ei ole koskaan ollut henkisesti rankempi paikka elää, tai niin ainakin meistä nykyihmisistä usein tuntuu, ja silti televisio, tuo arjen pakokeino, on täynnä yhtä ahdistavaa sisältöä, vain erilaiseen pakettiin käärittynä.

Olisiko mahdotonta saada televisioon lisää vanhaa kunnon vaikeuksien-kautta-voittoon-sisältöä, tai jopa kyllä-se-aurinko-risukasaankin-paistaa-mentaliteettia?

Onko pakokeinoa pakko etsiä ainakin-jollakin-menee-huonommin-kuin-minulla-ajatusmaailmasta?

Myönnän, että tähän pohdintaan ja aiheeseen vaikuttaa oma tilanteeni tällä hetkellä. Usein arki sujuu aivan mainiosti, mutta jatkuvasti vaakakupissa heiluva oma tulevaisuuteni vaikuttaa vahvasti siihen, mitä haluan televisiosta katsoa. Kun omien ajatusten rinnalla kulkee jatkuvasti huoli ja murhe, ei välttämättä halua seurata fiktiivisessä teoksessa ihmisiä, joiden tilanne on sama mutta jopa miljoona kertaa pahempi.

https://youtube.com/watch?v=0k3_NPQ6zj8%3Fecver%3D2

Kuten monessa muussakin asiassa, tuntuu ratkaisu löytyvän Gilmoren tytöistä.

En ole ikinä ollut kissavideoihminen, mutta lapsen syntymän jälkeen jopa ne saavat minut välillä somessa hymyilemään typerästi.

Iki-ihana Gilmoren tytöt sivusi aihetta kuudennella kaudellaan. Omasta tilanteestaan masentunut Lorelai lukee sanomalehteä ja harmittelee sitä, ettei maailmassa ilmeisesti tapahdu mitään kivaa tai positiivista. Lorelai sanoo vitsillä perustavansa oman sanomalehden, jossa on vain hyviä uutisia.

En tarkoita sitä, että vaikeita asioita ei pitäisi kohdata televisiosarjoissa tai että katsoja pitäisi kääriä mukavaan pumpuliin, mutta miksi televisiosarjojen hyveenä pidetään nykyään järkyttävyyttä?

Jopa komediasarjat ovat nykyään useimmiten enemmän draaman ja mustan tai rutikuivan huumorin sekoitusta.

Minä haluan nauraa ja nauttia. Välillä tuntuu, että se on väärin nykyaikaisessa televisiomaailmassa. Perushyvät sitcomit, jotka ovat hengeltään positiivisia, saavat kuraa niskaan selkärangattomuudesta tai valjuudesta, ja kivoiksi luokiteltavat sarjat hyllytetään hyvistä katsojaluvuista huolimatta, koska ne eivät kiilaa somen kärkeen tai ole tarpeeksi suuria puheenaiheita mainostajien mielestä.

Hyvä televisiosarja on nykyään ’edgy’ eli rajoja koetteleva ja rohkea. Tämä on täysin ymmärrettävää, sillä vuosikymmenien jälkeen uudet ideat alkavat olla vähissä. Mutta miksi pyörää pitäisi keksiä uudelleen? Hyvä käsikirjoitus, hyvät näyttelijät, tavalliset tarinat pienellä twistillä. Se on toiminut aina ja toimisi vieläkin, jos sille annettaisiin enemmän mahdollisuuksia.

Pitäisiköhän alkaa taas katsoa Gilmoren tyttöjä alusta?

Kuvat: The WB.