Olen kirjoittanut tänne esikoiseni synnytystarinan, jonka voit halutessasi lukea ensin tai tämän postauksen jälkeen. Jaan nyt tarinan kolmannesta synnytyksestäni ja keskimmäisen lapsen synnytyskertomus jää vielä odottamaan. Synnytys tapahtui toivotusti kotona.
Huhtikuisena lauantai-iltana perheemme iltapalan aikaan minulle ei maistunut ruoka tavalliseen tapaan ja jonkinlaisia supistuksia tuli joista ajattelin, että tällaisia on nyt ollut muinakin päivinä ja öinä, että katsotaan nyt.. Yhdeksän aikaan saattelin 6-vuotiasta nukkumaan ja hän huomasi parin kovemman supistuksen tulevan minulle sillä ne vaikutti jo hengittämiseen ja olemiseen, mutta lapsi onneksi nukahti pian. Mies kysyi alkaako hän nukkumaan vai jääkö mun seuraksi, ehdotin nukkumaan menoa ja kerroin herättäväni hänet jos tarve on, ehdin siinä vielä ajatella, että saisin jopa itsekin yöllä nukutuksi. Supistukset vei enemmän huomiota ja aloin käyttämään ääntä niiden aikaan. Olin jonain toisena päivänä kellottanutkin supistuksia, mutta nyt ei ollut keskittymistä ja halua sellaiseen. Yhdentoista jälkeen herätin jo miestä ja pyysin alkaan täyttään ammetta. Ammeen täyttöön oli varattava todella runsaasti aikaa sillä meillä oli hieman kaivon pumpun kanssa haasteita niin vesi ei tullut nopeaa eikä tasaisesti, joten suihkuttelun olin laskenut jo aiemmin pois vaihtoehdoista mitä sitten teen synnytyksen aikana. Jossain kohtaa pääsin ammeeseen ja lämmin vesi tuntui ihanalta, ja se kun vettä ei ollut vielä paljoa. Lämpö rentoutti ja lievitti kipua. Hiljalleen allas täyttyi, nojailin supistusten aikaan altaan reunaan ja jossain kohtaa alkoi tuntumaan jotain pullottavaa ja ponnistutti. Hämmennyin ja aloin sanomaan, että "älä vielä tuu en oo valmis". Sitten yhtäkkiä räjähti ja tajusin, että sikiökalvot poksahti ja lapsivesi tuli. Supistukset alkoi tuntumaan kovemmilta ja sanoin ai ja auh vaikka ei se tuntemus oikeastaan kipua ollut, mutta hurjaa oli välillä. Jossain välin vasen pakara alkoi kramppaan ja kipuileen ja kipu yltyi todella kovaksi. Seisoin ammeessa ja roikuin kattoon kiinnitetyssä liinassa ja huusin miehelleni kipua, että en kestä, tarvin jotain apua! En jaksa! Mies hieroi ja painoi pakaraa ja sain lääkettä, ja kohta pääsin lasketumaan takas veteen polvilleen. Pian tunsin ponnistuttavia tuntemuksia, ja päätä! Olin ihan ihmeissäni, että sieltä se nyt syntyy, että koitan nyt hengitellä ja antaa vauvan vain tulla, mutta ponnistustarve oli aika kova ja työntöä sekä ääntä käyttäen pää alkoi hiljalleen syntyä. Pidin kättä vauvan päätä vasten ja ponnistelin supistusten tullen kunnes pää oli syntynyt. Mies oli tänä hetkenä tupakalla ja ihmetteli kun toistelin "kohta nähhään, kohta nähhään". Mies saapui paikalle, kerroin pään just tulleen ja pian tuli sitten vartalo ja olin niin haltioissani kuinka tämä kaikki tapahtui! Mun keho osasi synnyttää ja vauva syntyi hienosti! Istukka tuli helposti ja aika pian. Ihmettelin vain kuinka kaikki tämä nyt oikeasti sitten tapahtui! Vau! Mitä ihmettä! Sitten 6-vuotias heräsi ja saatiin onnitella tilannetta ihmettelevää isoveljeä. Kotona oli vain me neljä ja kaikki sujui luottamuksella siihen alkuraskauden varhaisen vaiheen tunteeseen, että en halua ketään muita kuin mieheni tähän synnytykseen.
Loput tekstistä pienellä varoituksella jos et halua lukea: Tämä oli mun kolmas synnytys, kaksi aiempaa kertaa yritin jo saada kotisynnytyksen kätilöineen ja doulineen, mutta esikoinen syntyi vasta 42+3 ja kätilö ei enää päivystänyt mulle, ja mennessäni sairaalan yliaikaiskontrolliin, he antoi mulle ainoaksi vaihtoehdoksi käynnistää synnytys vaikka kaikki oli hyvin. Toinen syntyi noin 42+0 joka lähti omilla supistuksilla käyntiin, mutta jostain syystä kävin vielä ultrassa kokoarvioita tekemässä ja jäi pelko, että 4500-4700g kokoinen ei mahdu syntymään ja halusin synnyttää sairaalassa. Synnytystä nopeutettiin kalvot puhkasemalla ja synnytys päätyi lopulta sektioon. Tämä kolmas syntyi 42+1, joten ehkä voin vaan luottaa, että kannan luontaisesti pitkään eikä siitä ole hätä. Vauva oli 3,4kg, esikoinen 3,7kg ja keskimmäinen 4,7kg. Nyt istukka oli heikentyneen näköinen ja vuosin aika paljon verta. Ammeesta nousin vauvan synnyttyä aika pian ja vesi ehti jo värjääntyä sillä välin punaiseksi. Makoilin koko päivän, mies teki kaikkia ravitsevia syötäviä ja juotavia ja tarkkailtiin mun vointia. Yöksi halusin sänkyyn ja peti vuorattiin suojilla ja pyyhkeillä. Toinen päivä meni levätessä ja hiljalleen muutaman päivän kuluttua vointi oli jo aika tavallinen.
Nyt synnytyksestä on jo neljä kuukautta. Olen käynyt synnytyksen jälkeen osteopaatilla sekä vyöhyketerapeutilla hoidatuttamassa jalkaa kun synnytyksen jälkeen jäi ikävä hermopinne ja siitä jalka kipeäksi ja kävely hieman jopa vaikeaksi. Sitä kesti ehkä noin kuukauden, mutta annoin keholle aikaa toipua rauhassa ja luotin myös siihen toipumisprosessiin. Tällä hetkellä ei jalka enää ole vaivannut ja saan vain ihmetellä pientä eläväistä ja reipasta poikaa, että tämän tosiaan olen saanut kotona synnyttää, uskomatonta! Kylpyhuoneessa käydessä samoten saan palata kauniisiin syntymän hetkiin ja olla kiitollinen hienosta kokemuksesta.
