”Meille tulee loppukesästä kolmas.”

”Miina saa pikkusiskon tai -veljen.”

”Tää on vielä tosi alussa, mutta loppuvuodesta meitä on sitten kolme.”

”Meille tulee vauva!”

”Heinäkuussa on laskettu aika.”

Ja minulle he ovat naisia, joiden kanssa olisin ollut raskaana samaan aikaan. Miehiä, jotka seisovat ylpeinä ilosta kyynelehtivien vaimojensa vieressä, siinä paikalla missä minun mieheni ei nyt saanutkaan seistä. Perheitä, joiden kanssa lomailtaisiin yhdessä parin vuoden päästä kesällä kun lapsetkin ovat niin samanikäisiä. 

”Mullapa alkoikin kuukautiset!”

En ollut osannut varautua tähän. Kateuteen, joka toisten onnesta tuli. En ole koskaan kokenut mitään tällaista, vaikka suomalaisstandardein peruskateelliseksi itseni luokittelisinkin.

Vaikka tämä kateus myös hävettää, annan siihen nyt itselleni luvan. Koska ensimmäistä kertaa oikeastaan tajusin, myös että vaikka keskenmenot ovat hyvin tavallisia, ei niitä kaikille tapahdu tai edes joka toiselle. Niitä tapahtuu ehkä noin viidesosalle naisia. Useimmiten kaikki menee hyvin. Miksi en saisi olla katkera, vaikka kuinka turhaa onkin, siitä, että olen tässä parinkymmenen prosentin epäonnisessa porukassa onnekkaan enemmistön sijaan?

Erityisen vaikeaa oli nähdä se vatsa, jonka kantaja ilmoitti lasketuksi ajakseen heinäkuun. Silloinhan se olisi minunkin aikani ollut. Hän, joka voi sanoa, ettei olisi vastaavassa tilanteessa kateellinen, voi minut rauhassa tuomita!

Toisaalta onneksi sain lähes kolme kuukautta (niin, tuulimunan toteamisesta tosiaan on jo kolme kuukautta!) ollakin ennen näitä uutisia. Pakkohan niiden oli jossain vaiheessa tulla. Mutta että viidet samalla rysäyksellä!

Nyt myös ymmärrän tätä toipumisprosessia paremmin. Ei se suru jäänytkään sinne sairaalaan, se vaan muutti muotoaan. Ja nyt se on tällaista. Mietin ennen ensimmäisiäkään näitä raskausuutisia, että pitäisi keksiä tänne blogiin välillä jotain positiivistakin sanottavaa. Että kuinka kauan jaksatte minun marinoitani lukea. Mutta tätä tämä elämä nyt minulle tällä hetkellä on. Edelleen on vähän vaikeaa.

Eikä sillä, olen toki myös aivan järjettömän onnellinen muiden puolesta ja ehkä ensi viikolla se on jo päällimmäinen tunne. Enkä tietenkään toivo kenellekään mitään pahaa. En vain olisi toivonut sitä meillekään.