Vuosi 2014 ja siitä eteenpäin
Alkuvuonna e-pillereiden poisjättämisen jälkimainingeissa aloin pohtia tosissani haluanko lapsia. Koko 30-vuotisen elämäni olin aina vastannut lapsia koskeviin kysymyksiin ”mietin sitä sitten kun aika on”.
Jostain syystä tuntui, että aika oli nyt. Pohdin asiaa monelta kantilta, mutta lopulta päätös kumpusi kuitenkin lopulta jostain muualta.
Ehkäisy jätettiin pois vapun korvilla.
Kesä huideltiin vielä vapaudesta nautiskellen, mutta syksyyn asettamani ”deadline” vakavoitti projektia. Epäilin ovulaation puuttumista (edelleenkään ei ole kuin yksi todistettu ovulaatio) ja tilasin timanttitikkuja.
Lokakuussa pamahti hymiö näyttöön ja paria viikkoa myöhemmin hailakka toinen viiva raskaustestiin.
Ikävä kyllä siitä alkoi tämän vuoden alamäki ja vuoden viimeiset 4 viikkoa olen nyt tehnyt keskenmenoa. Kirjoitan tästä prosessista oman tekstinsä sitten kun homma on joskus lopulta ohi. Kokonaisia tarinoita olisin itse halunnut lukea netistä pahimmassa googlailuvimmassani, mutta jouduin tyytymään keskustelupalstojen tiedonmurusiin.
Pari kuukautta kestänyt raskaus ja sen loppuminen on ollut aika myllertävä prosessi. Koko projekti on tuntunut välillä hirveältä virheeltä, enhän minä tätä elämältäni halua.
Lomareissun ajoittuminen tämän kaiken keskelle jotenkin alleviivasi sitä, seikkailin toisella puolen maailmaa kalliilla ja kauan odotetulla reissulla suojellen, ja samalla jatkuvasti murehtien, sisälläni kasvavaa tuulimunaa. Ei helvetti, ei näin! Tätä en edes osannut pelätä, kun jossittelin matkojen varaamisia…
On kuitenkin sekä itsekästä että röyhkeää kuvitella elämän menevän aina oman pillin mukaan. Mutta vaikeaahan se on ollut niellä, vaikeampaa kuin koskaan ennen.
Olen aktiivisesti yrittänyt saada kiinni siitä, mikä on aiheuttanut surun ja pettymyksen. En vieläkään voi sanoa täysin varmasti haluavani lasta. Plussatikun näkeminen toi kuitenkin elämään jonkunlaisen kutkuttavan elämänmuutoksen odotuksen ja siitä luopuminen on ollut yllättävän vaikeaa.
Ja vaikka aiemmin väitin, etten ehtinyt iloita raskaudesta niin koin minä kuitenkin yhden hetken.
Päivää ennen ensimmäistä ultraa kävin postissa ja vaikka lähistöllä ei ollut mitään vauva-aiheista, ei raskaanaolevia naisiakaan muistaakseni, tunsin tiskillä asioidessani aivan ohikiitävän hetken, ehkä sekunnin tai kaksi, itseni… äidiksi. Mietin kauan millä sanalla kuvaisin sitä pakahduttavaa tunnetta, mutta tuo sana kai kuvaa sitä kuitenkin parhaiten. Miksi juuri siinä ja miksi se edes tuli, koska ihmisalkuahan ei koskaan ollut, en osaa sanoa. Kaikkea ei kai voi selittää.
Tietyllä tapaa olen innoissani, että se tunne olisikin vielä edessäpäin eikä juuri nyt ja tässä… tiedättehän, kun matka on juuri varattu ja lähtö siintää tulevaisuudessa. Valitettavasti tämä on matka, jolle kukaan ei voi varmaksi luvata lippua. Mitä jos sitä tunnetta annettiin minulle vain tuo sekunti elämässä? Jotkuthan eivät saa sitäkään…
Noh, miten tästä eteenpäin? Vaikka kroppa pitää vielä kiinni menneessä, niin mieli pyrkii jo eteenpäin. Toivottavasti kohta olemme kaikki samalla viivalla.
Koska meidän kohdalla ovulaatiotestien käyttö tuotti heti ”toivotun” tuloksen, tilasin timattitikkuja lisää. Ne aseenani suuntaan siis uuteen vuoteen. Pam!
Aloitin blogini tarkoituksenani ”pohdiskella kevyesti” vauva-aihetta, mutta siitä onkin vuoden aikana muodostunut jotain paljon tärkeämpää ja intiimimpää. Olen iloinen, että olen juuri tämän vuoden mun elämästäni kirjoittanut paperille nettiin. Ja kiitos kaikki lilyläiset, että ootte olleet siinä mukana :)