On kulunut viikko kaavinnasta. Vasta eilen pääsin normaalisti liikkumaan ilman sietämättömiä kipuja. Ei varsinaisesti yllättänyt, että toimenpiteestä, josta tulisi palautua yhdessä päivässä fyysisesti, meni minulla viikko. Kuume nousi ja olin aivan varma kohtutulehduksesta. Lääkärit eivät kuitenkaan löytäneet mitään hälyttävää ja buranan voimalla joudun nyt kokoamaan ruumiini ja sieluni takaisin kasaan.

Aika tuntuu matelevan. Katselen kalenteria päivästä toiseen miljoona kertaa päivässä ja teen kuumeisia laskelmia mahdollisesta ovulaatiosta ja seuraavista kuukautisista. Ihana kesäinen keli tuntuu siltä, kuin koko maailma näyttäisi keskisormea aamusta iltaan. Eilen sain itseni pakotettua käymään ulkona kipujen hellittyä. Aurinko tuntui hyvältä iholla, mutta tunnen edelleen oloni kotoisammaksi tiukasti kotona sälekaihtimet kiinni. Mielialaani sopisi paremmin syksyinen räntäsade.

Alan toipua pahimmasta sikäli, että näen pieniä positiivisia hetkiä päivissäni ja arjessani jo toisinaan. Olen korvannut surun raastavalla pakkomielteellä, joka saa minut romahtamaan sitten, kun seuraavat kuukautiset alkavat. Olen kehittänyt pakkomielteen tulla raskaaksi heti. Puhelin on taas tiukasti kädessä. Olen selannut jokaisen keskustelupalstan tuhanteen kertaan mitä tulee hakusanoilla ”kuinka pian keskenmenon jälkeen raskaaksi” ja ”kuinka pian kaavinnan jälkeen raskaaksi” sekä totta kai ”keskenmenon jälkeen raskaaksi ilman kuukautisia”. Tiedän jo nyt, että kehoni on tällä hetkellä niin ylikierroksilla ja stressitilassa etten ikipäivänä tule raskaaksi tässä mielentilassa. Eniten pelottaa se hetki, kun kuukautiset alkavat. Luulen, että se on se suurin romahdushetki tämän prosessin aikana. Silloin konkretisoituu kehon verisellä ja kipeällä metaforalla keskisormesta se, että en ole enää raskaana.  Koin jo toissa päivänä paniikkikohtauksen omaisen tunteen, kun erehdyin lukemaan tietoa siitä, että kaavinnan jälkeen usein ensimmäinen kierto on ovuloimaton. En tiedä, onko ovuloimaton parempi kuin tärppäämätön mielenterveyteni kannalta.

Yritän pakottaa itseäni muuttamaan ajatteluani tietoisesti. Kesä on tulossa. Nyt on vuoden paras aika olla olematta raskaana. Mutta kun tuntuu etten halua elämältä tällä hetkellä muuta kuin olla raskaana. Olen sekaisin ja pakkomielteinen ja inhoan tätä uutta itseäni. Joudun systemaattisesti estämään itseäni liittymästä palstoille, joissa on oikeasti lapsettomia. Sellaisia, jotka ovat yrittäneet vuosia onnistumatta, ehkä kokeneet monta keskenmenoa peräkkäin. Pitäisi olla kiitollinen siitä, mitä nyt on, ja keskittyä siihen. Antaa elämän viedä ja päättää asiat puolestani.

Eräänä päivänä maailma oli erilainen kuin kaikkina muina päivinä. Enkä tiennyt palaisiko se enää koskaan ennalleen, sellaiseksi kuin se aikaisemmin oli. Turvallinen, luotettava. Sellainen, jossa tuntui, että intuitiolla pärjäsi mainiosti. Pystyin luottamaan kehooni ja huomiseen. Siihen, että kaikki järjestyisi. Sitä maailmaa ei yhtäkkiä enää ollut.

Olin selvinnyt paljosta ennen sitä päivää. Olin muutamaa viikkoa aiemmin saanut tietää odottavani tyttölasta, jolla oli todettu turnerin syndrooma. Muistan elävästi unet, jotka yrittivät johtaa minua systemaattisesti harhaan. Unissa olin uudestaan ultrattavana ja lääkäri totesi, että aiempi diagnoosi ei voi pitää paikkaansa, sillä odotan tytön sijasta poikaa. Unissa olin helpottunut, mutta herätessäni jälleen lamaantunut. Ensimmäinen viikko diagnoosista meni puhelin tiukasti kädessä. Imin kaiken tiedon diagnoosista ja mietin, voisinko elää kyseisen syndrooman kanssa. Olin itsekäs ja luulin, että kaikki olisi omissa käsissäni. Mietin aborttia, mietin pitäisikö meidän luopua 12-viikkoisesta vauvanalusta ja alkaa yrittämään uutta, tervettä yksilöä. Viikon kuvien selaamisen ja tiedon imemisen jälkeen päätin, että me selviämme tästä, että vauva olisi silti rakas ja tärkeä meille. Olin naiivi ja tyhmä luullessani, että minä olin se ohjaksia käsissään pitelevä päättäjä. Viikko sen jälkeen, kun olin typeränä ajatellut, että me voisimme kyllä elää tämän tiedon kanssa, sain tietää, että vauvamme ei ole enää elossa. Aiemmat aborttiajatukseni tuntuivat typeriltä ja naurettavilta.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun sain oppia kantapään kautta, etten ollut niin voittamaton kuin luulin olevani. Alkusyksystä päätimme mieheni kanssa, että alamme yrittää lasta. Olin ylimielinen. Olin 24-vuotias, nuori ja fyysisesti mielestäni täydellisessä kunnossa lapsen saantiin, ja mieheni oli saman ikäinen, ulkoisesti mielestäni yhtä hedelmällinen kuin minäkin. Oletin ilman muuta, että olisi vain muutaman hetken kysymys, koska meille olisi tulossa vauva. Olin väärässä. Täydelliseksi luulemani säännöllinen kiertoni petti minut kuukausi toisensa jälkeen. Vasta reilu puolen vuoden päästä saimme kauan kaipaamamme kaksi viivaa tikkuun. Kaksi viivaa, joista toinen ei ollut ollut puolen vuoden sisällä kertaakaan edes haalea. Muistan ajatelleeni tuon pitkän puolivuotisen aikana, että saisinpa kerran edes keskenmenon. Silloin ainakin tietäisin, että voisin joskus saada lapsia. Syytän itseäni noista ajatuksista nyt jälkeenpäin. Tuntuu, että typeriä ja naiiveja ajatuksia on koko projektin ajan putkahdellut mieleeni ja kaikki niistä tyhmistä toiveista ovat käyneet surullisella tavalla toteen.

Sain kauan kaipaamani selkeän plussan testiin jo viikkoa ennen kuin kuukautisten olisi pitänyt alkaa. Julkaisin kuvan tikusta riemuissani palstalla, jossa olin aktiivisesti ollut mukana muiden lastayrittävien kanssa. Muistan yhden heistä kommentoineen, että minun ei kannata liiaksi vielä innostua, sillä kyseessä voisi olla kemiallinen raskaus näin varhain testattuna. Muistan suuttuneeni kommentista, sillä ajattelin, että minulle ei käy sellaisia asioita. Minun kehoni kyllä kantaa tämän sikiön onnistuneeseen synnytykseen asti. Mitään vuotoja ei koko aikana esiintynytkään ja oireidenkin kanssa pääsin helpommalla kuin muut samassa tilanteessa olevat. Tunsin oloni voittamattomaksi. Kehoni olikin juuri niin lyömätön kuin olin ajatellutkin. Olin ennen plussaamista nähnyt enneunen, jossa tein positiivisen raskaustestin, ja se uni kävi toteen heti seuraavana aamuna. Tunsin voivani luottaa omaan vaistooni. Vaistoni myös kertoi kaiken olevan vauvalla hyvin, joten en nähnyt mitään syytä sille, miksi niin ei myös olisi.

Niskapoimu-ultraan astelimme mieheni kanssa iloa ja onnea hehkuen keväisenä aamuna. Kuuntelimme matkalla vauva-aiheisia kappaleita ja odotimme riemuissamme lapsemme näkemistä. Ultraava kätilö vaikutti nihkeältä, mutta emme antaneet sen häiritä. Niinpä ultraajan kertoessa huolestuneena niskaturvotusta olevan reippaasti yli raja-arvon, oli ensireaktioni huolen sijasta vahva viha ja suuttumus kätilöä kohtaan. Miten hän kehtasikin haukkua meidän lastamme todennäköisesti vialliseksi. Soitin useita puheluita ystävillemme ja perheellemme, haukuimme kätilöä, enkä muista tunteneeni ensimmäisten päivien aikana juurikaan huolta. Saimme lähetteen nipt-tutkimukseen, jossa tutkittaisiin sikiön kromosomit minun verestäni. Tutkimukseen suuntasin lähinnä suurimpana intonani saada tietää varmaksi tulevan vauvan sukupuoli jo näin varhaisessa vaiheessa.

Testin jälkeen alkoi viikon piinallinen tulosten odottelu. Yhtäkkiä minut valtasi huoli. Suuret mitä jos -ajatukset risteilivät päässäni ristiin rastiin ja aloin epäillä voittamattomuuttani. Seurasi viikon keskustelupalstojen kuumeinen ja pakkomielteinen selailu. Sain voimaa ihmisiltä, jotka olivat olleet samassa tilanteessa ja saaneet hyviä uutisia, ja koin kauhua, kun tuli vastaan huonolla uutisella varustettuja tilanteita. Olin ollut varma, että tuleva lapsemme on poika, sillä olin usein nähnyt unta pojasta ja en kärsinyt lainkaan pahoinvoinnista, kuten pelkkiä tyttöjä odottaneet siskoni ja äitini olivat kärsineet. Turnerin syndrooma ei siis ollut minulle edes etäisesti päähän putkahtanut vaihtoehto missään vaiheessa, sillä sitä voi olla vain tytöillä. Nyt jälkeenpäin, kun katson kuvaa ultraäänestä, näen sikiön olevan kauttaaltaan turvonnut. Se ei koskaan näyttänyt samalta kuin muiden ryhmäläisteni kuvien vauvat. Olin pienesti kiinnittänyt siihen huomiota jo aiemmin, mutta olin sysännyt nämä ajatukset visusti taka-alalle.

Viikon päästä sain puhelun. Sikiöllämme puuttuu yksi x-kromosomi, ja hän on tyttö. Lääkäri kertoi minulle turnerin syndroomasta ja lähes varmasta keskenmenosta tulevaisuudessa. Olin kauhuissani ja tyrmistynyt. Minusta tuntui, kuin minulle luettaisiin jonkun muun tutkimustuloksia. Minullehan piti olla tulossa terve poika. Jo silloin tuntui, kuin vauvani olisi kertaalleen jo kuollut. Kaikki pojalle ostetut vaatteet ja päässä luotu identiteetti vietiin pois ja tilalle sysättiin turvonnut tyttösikiö, jonka voittamaton kehoni oli saanut alulle. Tuntui epätodelliselta.

Opin elämään diagnoosin kanssa. Opin rakastamaan lastani siitä huolimatta, että ensimmäisillä hakusanoilla kyseisestä syndroomasta tuli kuvia mitä omituisemman näköisistä ihmisenaluista. Päätin, että koska kaikki oli mennyt siihen asti niin hyvin, tämä todennäköinen keskenmeno ei kosketa meitä. Samalla toivoin ja rukoilin, että mikäli raskauden on tarkoitettu keskeytyvän, toivoin sen keskeytyvän mahdollisimman pian. Huomasin psyykeeni rakoilevan ja tiesin, etten kestäisi tietoa kuolleesta vauvasta raskausviikolla 30.

Toiveeni oli kuultu. Makasin tavallisen neuvolalääkäriajan yhteydessä monilla eri penkeillä monien eri lääkärien ja hoitajien ultrattavana kun he epätoivoisena yrittivät löytää sydänääniä tai sykettä. Olin tyyni ja rauhallinen. Yksi kokenut hoitaja oli jo sanonut nähneensä sykkeen ultrassa mutta kadotti sen. Varmistin, että silloinhan vauva on vielä elossa. Sain itseäni miellyttävän vastauksen kysymykseeni. Minua kuitenkin kehotettiin vielä varmistamaan asia kokeneemmalla ultraajalla, jotta pääsisin rauhallisin mielin kotiin. Odotellessani aikaa laitoin viestiä ystävilleni ja perheelleni ja haukuin jälleen minua ultranneiden henkilöiden ammattitaidon. Olen valittanut matkan aikana monesta henkilöstä ja aina saanut karmalta kyllä ansaitun opetuksen.

Tajusin vauvan olevan kuollut jo ennen kuin kokenut ultraaja sanoi mitään. Makasin pimeässä huoneessa, monitori poispäin käännettynä minusta, ja hoitaja ultrasi liian pitkään sanomatta mitään. Tiesin mitä hän aikoisi sanoa, kun hän avasi suunsa. Sikiön kasvu oli päättynyt pari viikkoa sitten ja sykettä ei ollut. Kysyi, halusinko nähdä. Katselin ruudulla kelluvaa elotonta sikiötä, josta oli ehtinyt tulla niin äärettömän rakas ja tärkeä minulle kaikista tunnekuohuista huolimatta. Itkin hysteerisesti ja hoitajan lohduttavat sanat nuoruudestani ja uusista raskauksista tuntuivat kiusaamiselta.

Menetin uskoni elämään. Menetin uskoni itseeni, kehooni, intuitiooni. Jo toisen kerran minulta vietiin vauva pois. Aiempi poikavauva oli vain mielikuvitukseni tuotosta, mutta tämä tyttövauva oli jo konkretisoitunut minulle kaikilla tavoilla. Kehoni oli jo pettänyt minut useita kertoja lyhyen ajan sisään, joten en enää yllättynyt, kun kehoni ei ollut alkanut poistaa sikiötä oma-aloitteisesti. En enää yllättynyt, kun tyhjennyslääkkeillä ei ollut toivottua vaihtoehtoa. En kokenut mitään tunteita, kun hoitaja ilmoitti istukan jääneen sisälleni vuorokauden kestäneen tyhjennysyrityksen jälkeen. En yllättynyt joutuessani kaavintaan, vaikka se oli pahin pelkoni. Edes siitä seurannut kohtutulehdus ei herättänyt mitään tunteita. Tiesin, ettei mikään auttaisi minua pääsemään tämän yli. Ei mikään muu kuin uusi vauvanalku sisälläni. Uusi vauvanalku, jota kaikki tämä kaavinta ja kohtutulehdus tuntui hidastavan.