Kesä on ollut aika hiljaista. En tehnyt paljon mitään, enkä ollut paljon mitään. Yritin tyhjentää mieltäni koulun alkua varten, että jaksaisin vielä tämän viimeisen vuoden. Keväällä minä valmistun. Sen jälkeen minun ei tarvitse mennä kouluun, jos en halua. Pelkkä ajatuskin tuntuu tosi oudolta. Olen opiskellut niin pitkään.

Koulun alku tuntui jännittävältä, oli kivaa tutustua uusiin ihmisiin ja nähdä taas vanhoja tuttuja. Jokainen koulupäivä oli tosi mielenkiintoinen. Ei silti mennyt kuin reilu viikko ja jäin taas kotiin. Mitään järkevää syytä sille en löytänyt, edes terapiassa. Olin kotona 3 päivää. Minusta vaan tuntui, että minun on pakko jäädä kotiin. Jotain itsetuhoista minun käytöksessäni on: aina kun saan kouluasiat korjattua, hajotan ne uudelleen. Sen olen tehnyt lukemattomia kertoja.

Keskellä ei mitään sain viestin. Olimme aloittamassa harjoittelua seuraavalla viikolla. Sain harjoittelupaikan kotipaikkakunnaltani, joka on toisella puolella Suomea. Vaikka olin luvannut lähteä sinne hätätapauksessa, asia tuli silti vähän yllätyksenä. Jouduin jättämään kaiken: avovaimon, kodin, terapian, harrastukset. Sain tsempattua itseni takaisin kouluun viimetipassa.

Olen paria teoriaviikkoa lukuun ottamatta harjoittelupaikassani koko syksyn. Voin onneksi asua vanhempieni luona, joten minun ei tarvitse maksaa ylimääräistä vuokraa ja ruoka on ilmaista. Mietin, miten sopeudun vanhempieni säännölliseen elämänrytmiin ja erilaisiin tapoihin. En ollut asunut kotona melkein kuuteen vuoteen. Pakkasin tavarani pariksi viikoksi ja lähdin. Sovimme, että Stella tulee ensimmäisenä viikonloppuna käymään. Harjoitteluun lähtö pelotti.

Yllättäen sopeuduin odotettua paremmin. Harjoittelupaikka on ihana. Siellä on mahtava työilmapiiri ja kiinnostun alasta koko ajan enemmän ja enemmän. Minusta pidetään siellä. Osaan pikku hiljaa kuvitella itseni työelämään. Koska keskityn niin täysillä harjoitteluun, vapaa-aika jää vähälle. Kun pääsen kotiin, katson pari tuntia tv:tä ja menen nukkumaan, sitä se on oikeastaan ollut. Säännöllinen elämänrytmi sopii minulle hyvin jaksamiseni kannalta, en ole valvonut kuin ensimmäisenä yönä. Lääkkeistäkään ei tule niin paljon sivuvaikutuksia, kun otan ne joka aamu samoihin aikoihin. En jaksa välittää vanhempien holhoamisesta, he tekevät sitä sopivasti. Minun ei tarvitse kuin keskittyä harjoitteluun. Koska kaikki on mennyt niin hyvin, suunnittelin käyväni väliinjääneen harjoittelunikin samassa kaupungissa joululomalla. On helpointa saada se vaan kivuttomasti ohi.

Harjoittelun ensimmäinen pätkä on jo ohi ja nyt olen taas pari viikkoa Tampereella. Huomaan, että monet pienet huonot tavat nostavat taas päätään. En jaksa murehtia niistä, kunhan menen kouluun.

Vaikka minulla on jotenkin nyt melankolinen olo, oikeasti olen tosi onnellinen. Huomaan pärjääväni hyvin ilman jokaviikkoista terapiaa. Jossain vaiheessa pärjään ilman muiden tukea. En halua, että Stella ja vanhempani kannattelevat minua kaikessa. Muutaman viikon päästä olen koko viikon yksin, kun vanhemmilla on syysloma ja he menevät Lappiin. Oma syyslomani on viikkoa aiemmin. Äiti soitti tänään ja kysyi, voinko muuttaa syyslomaviikkoani, kun se kerran on keskellä harjoittelua. Periaatteessa voin, mutta haluan viettää sen Stellan kanssa täällä. Vaikka äiti perusteli sen sillä, että minulta jää hienot Lapin maisemat näkemättä, tiedän oikean syyn. Heitä pelottaa, niin kuin minuakin. Muistan, mitä tapahtui viimeksi kun jäin yksin.

En tiedä, mikä minuun meni. Opiskeluni olivat keskeytyneet keväällä, ensimmäinen vuosi sairaanhoitajakoulussa. Olin jo valmiiksi hajalla. Olin 20. Olin kesän kotona, tein siivoustyötä firmassa, jossa olin ollut edellisenäkin kesänä. Edellisenä kesänä työ oli mennyt hyvin, minulla oli mukava siivouskohde. Mutta sinä kesänä menin toiseen paikkaan, jonka työmäärä yritti moninkertaisesti edellisen kohteen työt, vaikka työaika oli sama. En pystynyt sanomaan pomolleni, että tämä on liikaa. Yritin parhaani. Ensimmäisenä päivänä tein kolme tuntia ylitöitä, vaikka en ehtinyt siivota kunnolla. Kolmantena päivänä jokin napsahti.

Jätin lattiapyyhkimen keskelle huonetta, jätin valot päälle ja lähdin. Päätin, etten siivoa siellä enää, tämä on liikaa. En pystynyt kuitenkaan kestämään sitä, että luovutin. Taas. Menin itkien kotiin, jossa ei ollut muita. Keräsin kaikki lääkkeet ja alkoholin, mitkä löysin. Niitä oli tarpeeksi minulle. Join viiniä ja napsin särkylääkkeitä. Otin niitä jotain 10-20 tbl väliltä, en muista enää. Sitten pysähdyin miettimään, onneksi. Mitä helvettiä minä oikein teen?

Soitin Stellalle, joka tuli mahdollisimman pian. Hän soitti minulle ambulanssin. Ensihoitajat arvioivat, mitä tehdä. He soittivat jonnekin. Sitten minun piti juoda pullollinen lääkehiiltä, mikä maistui pahalta. Minut vietiin aluesairaalaan, koska en ollut syönyt särkylääkkeitä sen enempää. Niitä olisi ollut kyllä paljon lisää ja isän verenpainelääkkeet. Ambulanssissa minulle laitettiin kanyyli. Sairaalassa minut päästettiin nukkumaan sisätautiosastolle, en vaikuttanut heistä kovin itsetuhoiselta. Nukuin kolmen hengen huoneessa, toisella puolella vanha rouva ja toisella keski-ikäinen, joka kuorsasi äänekkäästi. 

Keskellä yötä heräsin pahoinvointiin. Tajusin, että lääkkeet alkavat vaikuttaa. Olin lähinnä kiinnostunut, mitä minulle tapahtuu. Pahoinvointi kuitenkin paheni ja vedin narusta. Yöhoitaja tuli ja antoi minulle kaarimaljan. Sain pahoinvointiin lääkettä ja nukahdin. Seuraavana aamuna keski-ikäinen nainen jutteli vilkkaasti vanhan rouvan kanssa. Nainen päivitteli, että ihan kuin joku olisi yökkinyt yöllä. Nainen oli puhelias ja kertoi rouvalle elämästään. Minä vain makasin keskellä ja kuuntelin. Jossain vaiheessa minun oli pakko mennä vessaan. Kun nousin sängystä tippatelineen kanssa, naiset hiljenivät. Onneksi he eivät kyselleet minulta mitään. En tiedä, mitä olisin sanonut.

Myöhemmin iltapäivällä oli lääkärin kierto. Lääkäri puhui niin kuin minua ei olisi ollutkaan huoneessa. Kun lääkäri meni vanhan rouvan luo, hän kertoi, ettei hänen sairaudelleen ollut enää mitään tehtävissä. Vanha rouva itki hiljaa lopun päivää. Minä en vieläkään tajunnut, miten tyhmä olin ollut. Olin vain. Stella tuli käymään. Hän oli ihan poikki. Minä pyysin Stellaa soittamaan parhaalle kaverilleni. Hän itki puhelimessa. Pyysin, ettei Stella soita vanhemmileni. Hän soitti silti. Vähän ajan päästä äiti soitti ja sanoi, että he ovat tulossa kotiin. Sanoin, ettei tarvitse. Eivät he uskoneet.

Ennen kuin pääsin lähtemään kotiin, hoitaja tuli juttelemaan kanssani. Minua nauratti, koska hän puhui ylihuolehtivalla äänellä. Hän kysyi minun tilanteestani ja hoidosta Tampereella. Kerroin, että olen aloittamassa siellä terapian. Se kuulemma riitti, eikä jatkotoimenpiteitä tarvittu. Aika riittämätöntä, minähän olisin voinut valehdella! Terapian alkuun meni monta kuukautta, oikeasti olisin tarvinnut apua heti.

Stella vei minut kotiin. Automatkalla soitin pomolleni ja kerroin rehellisesti, mitä oli tapahtunut. Kotona siivosin lääkkeet takaisin kaappiin ja kaiken näyttämään muutenkin normaalilta. Muutaman tunnin päästä vanhempani tulivat. Puhuimme pitkään. Sen jälkeen asiaa ei ole otettu puheeksi, kuin kerran.

Olen kasvanut tuosta ajasta paljon. Olen saanut apua. Osaan käsitellä ongelmani paljon paremmin. En minä silloinkaan olisi halunnut kuolla, soitinhan pian apua. Stella sanoi minulle vähän aikaa sitten, ettei häntä enää pelota, jos en vastaa puhelimeen. 5 vuotta myöhemmin! En voinut olla itkemättä syyllisyydestä, jota tunnen aiheuttaessani läheisilleni niin paljon pelkoa ja surua. Nyt osaan arvostaa elämää, jonka olen saanut. Vielä enemmän arvostan rakkaita ihmisiä, terveyttä ja onnellisuutta.