Arkipäivien helvetti – paniikkihäiriöisen maanantai

Ah, maanantai. Uusi viikko, uudet kujeet. Toisin sanoen se saatanan pelottava arki lävähti jälleen eteen, ja aamusta saakka olo on ollut kuin hukkuvalla avomerellä.

En ole aivan varma mikä siinä on, että arkipäivät pelottavat niin paljon paniikkihäiriön ollessa pahimmillaan tai masennuksen syvimmillään. Lopulta samanlaisia päiviä se maanantai kuin lauantaikin on, varsinkin näin työttömän näkökulmasta. Mutta jokin siinä kauhistuttaa.

Aivan kuin viikonloppuisin olisi lupa voida vähän huonommin, tai jopa lupa levätä. Olla vähän armollisempi itselleen. Mutta arkisin se iskee: häpeä. 

  • Miksen käy töissä kuten muut? Miksen pysty siihen? Olen säälittävä ja epäluotettava.
  • On maanantai, uusi viikko. En taaskaan tule saamaan mitään aikaan. En koskaan saa mitään aikaan, jotain pitää tehdä mutten pysty.
  • Ja sitten iskevät paranoiat. Entä jos joku soittaa, mitä voin sanoa? Entä jos joku näkee minut, kysyy mitä oikein teen päivisin, miksi olen siinä missä olen enkä tekemässä mitä muut, normaalit aikuiset ihmiset tekevät. 

Iltaisin iskee levoton tyyneys, vähän kuin myrskyn silmässä olisi. Voi vähän helpommin hengittää, mutta tietää, että tuntien kuluttua vuorokausi vaihtuu, tuntien päässä on uusi arkipäivän aamu, uusi koettelemus. Vaikken sitä koettelemusta edes hahmota. En tiedä mitä pelkään, en ole täysin varma mikä hävettää niin paljon, ja miksi on pidettävä puhelinta äänettömällä jottei sydän hakkaisi niin kovaa. 

Se saatanan pelottava arki.

 

Tänään oli taas todella huono päivä. Heräsin jo aamuyöstä miettimään sydämen takoessa aivan liian lujaa, miten epäonnistunut olen ja miten pahana ja kamalana muut (en edes tiedä ketkä ”muut”) minut näkevät. Aamupäivällä sain kaksi kertaa soiton tuntemattomasta numerosta, johon en uskaltanut vastata. Alkoi ahdistamaan niin paljon, että hätääntynyt itkuhan siinä tuli. Miksen voi edes vastata puhelimeen, niin kuin pitää? Entä jos se on lääkäri? Mitä pahaa muka käy, jos vastaan? Ja mitä enemmän yritin järkeillä, sitä surkeammaksi se teki oloni. Lopulta laitoin tekstiviestin tutulle lääkärille, että onhan tietoihin kirjattu se, että tarvitsen tiedon etukäteen jos minua koitetaan soittamalla tavoittaa sillä en uskalla vastata tuntemattomille. Hetken kuluttua sain toiselta lääkäriltä viestin takaisin: hän soittaa pian, jotta saadaan ensimmäinen tapaaminen sovittua. 

Uskalsin vastata ensimmäistä kertaa yli kahteen kuukauteen tuntemattomaan numeroon. Ja sain sovittua ensimmäisen käyntini psykiatrisen polin puolelle. 

Kello tuli kolme. Olin käyttänyt jo kymmenisen tuntia tästä maanantaista pelkäämiseen, itkemiseen, panikoimiseen ja suunnattomaan häpeään ja inhoon itseäni kohtaan. Ja oli vasta maanantai, edessä oli vielä neljä arkipäivää ennen viikonloppua. Vielä neljä hukuttavaa päivää ennen sitä häilyvää turvasatamaa. Mutta nyt oli sentään jotain mikä katkaisee noiden päivien kulun: ensimmäinen tapaaminen uusien lääkäreiden kanssa, jonkinlainen pelastusrengas. 

 

Nyt kello on jo yli kahdeksan illalla. Olen siis turvallisilla vesillä. Ja vaikka kuinka oudolta ja hullunkuriselta tuntuukin pelätä ja ahdistua näin voimakkaasti arkipäivistä, on se silti täysin aitoa pelkoa. Kaikki ne negatiiviset tunteet jotka uuden viikon koittaessa aina puskevat pintaan, ovat niin todellisia. Kun maanantaina itken aamupäivällä häpeääni ja itseinhoani, pidän sitä täysin todellisena faktana, että olen arvoton ja kelvoton yksilö. Vaikka niinä hetkinä kun koen olevani ”turvassa” tiedän, etteivät asiat ole niin mustavalkoisia. Se että olen sairastunut masennukseen ja siihen päälle vielä todella vakavaan paniikkihäiriöön ei tarkoita sitä, että olen maailman huonoin ihminen, enkä ansaitsisi elää. Sehän on järjetöntä.

Ja silti jokainen uusi viikko ja aamu nostaa nuo tunteet pintaan, kaikki ne sen hetkiset totuudet. Oppisipa niistä irti. Miten niistä voi oppia irti?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *