Kun ahdistuneisuushäiriö puhkesi
Fun fact: ahdistuneisuus on lisääntynyt kuluneen 20 vuoden ajan yli 70% länsimaissa. Voisi sanoa, että jokainen tietää miltä ahdistuneisuus tuntuu, mutta noin joka kuudes sairastuu nykypäivänä ahdistuneisuushäiriöön, joka haittaa jossain määrin normaalia elämää.
Itse muistan ahdistuneeni ensimmäisen kerran jo alle kouluikäisenä. Elin onnellista lapsuutta hyvässä perheessä, ja pihapiiristä löytyi kivoja kavereita. Yksi asia tosin kaihersi mieltä: olin kaveriporukan ainut tyttö. En kokenut itseäni erilaiseksi muista, mutta kyllähän muu porukasta (varsinkin esikoulussa) tajusivat minun olevan erilainen, olinhan tyttö. Siten ne ensimmäiset ystävät katosivat ympäriltä: olin noloa seuraa, koska sukupuoleni oli väärä. Koin aivan valtavaa ärsytystä tästä, enkä tietenkään koulussa osannut heittäytyä muihin porukoihin. Oma porukka oli minut jo hylännyt, enkä samaistunut tyttöjen leikkeihin lainkaan. Erakoituminen ja itsensä erilaiseksi kokeminen alkoi siis jo siinä kuusi vuotiaana, ja pääsi pahenemaan vuosi vuodelta.
Olin itsenäinen ja rohkea lapsi. Uppouduin myös täysillä kirjoihin ja rakastin sitä tunnetta, kun lähikirjaston tunsi kotoisaksi. Pelasin paljon erilaisia tietokonepelejä ystäväni kanssa ja olimme kovia opettelemaan koodaamista. Oli virtuaalitylypahkaa, virtuaalipäiväkirjoja ja ihan vain perus kotisivuja sekä valokuvaus-proggiksia. Koodattiin, valokuvattiin ja opeteltiin mielestämme kaikkea siistiä (aina parkourista nuotioiden tekoon), ja siinä sivussa tuli tutustuttua netin kautta eri ikäisiin ja tyyppisiin ihmisiin ympäri Suomea. Miittailtiin paljon porukalla eri kaupungeissa, ja osa näistä 12-vuotiaana löydetyistä nettikavereista on yhä tänäkin päivänä elämässä mukana. En voi siis sanoa olleeni täysin eristäytynyt, mutta koulussa en pärjännyt ihmisten kanssa. Aloin pitämään ikäisiäni typerinä ja yksinkertaisina. Omat (netti)kaverini olivat vanhempia ja koin heidän seuransa helpommaksi, heiltä kun puuttuivat kaikki ne sukupuoliin liittyvät vitsit ja yleistykset, joten tunsin oloni aina todella hyväksytyksi. Keskustelunaiheetkin olivat enemmän mieleeni: sai puhua syvällisempiä kuin jauhaa siitä, kuka on ihastunut keheenkin.
Pikku hiljaa minusta alkoi tulemaan turhan arogantti. Pidin opettajia, jotka lässyttivät tai selittivät asioita ”liian yksinkertaisesti” typerinä, ja aloin lopulta oireilemaan. Se alkoi pyörtyilynä. Taju saattoi yllättäen lähteä, minkä johdosta vietin paljon lapsena aikaa sairaaloissa tutkimuksissa. Syytä ei löydetty, mutta miten kenellekään olisi voinutkaan tulla mieleen sen johtuvan ahdistuksesta? Olinhan toiminakykyinen nuori, vaikken luokkalaisteni seurassa viihtynytkään.
Siirryin ylä-asteelle ja turhautuneisuus ja ärsytys olivat jokapäiväisiä tunteita. Hermostuin jatkuvasti enemmän luokkatovereihini, jotka koin lähestulkoon ihmishirviöinä, sekä opettajiin, jotka kokivat minut hankalana, sillä en ollut ”piireissä mukana”. Alkoi uudenlainen oireilu: aloin välttelemään kaikkia ihmisiä.
Välttely lähti kuitenkin todella pian käsistä: lintsaaminen alkoi ihan tosissaan. Ensin siksi, että turhautti koulu ja ihmiset siellä, minkä jälkeen siksi, että hävetti mennä takaisin tauon jälkeen. Kouluun meno alkoi pelottamaan, mikä johti myös siihen että lähikauppaan meno oli yhtä pelottavaa, saattoihan siellä törmätä samoihin ihmisiin. Lopulta en enää poistunut kotoolta.
Jäin lintsauksesta kiinni keskitalvella. Lähdin ”kouluun”, eli lähimetsään värjöttelemään ja odottamaan äitini töihin lähtöä. Pakkasta oli yli 20 astetta ja olin totaalisen jäässä, mutta ajatus kouluun menosta oli siltikin liikaa. Koin, että paleltuneet sormet olivat parempi kuin mennä kouluun ahdistumaan. Muutaman tunnin jäätyiltyäni minun oli pakko jo palata kotiin, vaikken ollut varma oliko äiti jo lähtenyt. Ei hän ollut. Kauhu iski päälle, olin aivan hätääntynyt. Yritin keksiä syytä, miksi tulin kesken päivän kotiin ja vieläpä viluissani, mutta mikään ei (onneksi) mennyt läpi. Äiti tosin ei suuttunut, vaan pisti minut vuoteeseen vällyjen väliin, aloitti keskustelun. Miksi valitsisin pakkasella kylmän metsän monen tunnin ajan, kuin että olisin menyt viideksi tunniksi kouluun? En muista kuollaksenikaan mitä vastasin, mutta muistan sen helpotuksen kun salaisuus oli esillä.
En muista noista ajoista paljoakaan, mutta sen muistan miten hankalaa oli löytää apua ja tietoa. Äitini onnistui löytämään jostain sanat ”sosiaalisten tilanteiden pelko”, josta lähdettiin liikkeelle.
Olin 15 vuotias, kun lopetin koulun kesken. Perheenjäsen oli yllättäen kuollut, ja parin sumuisan päivän jälkeen olin palannut kouluun. Kaverini ja opettajani tiesivät millaisessa surussa perheeni oli, mutta kukaan ei uskaltanut puhua minulle. Ei siitä, muttei muutenkaan. Kaverit välttelivät katsekontaktia ja huomasin kaikkien olevan kiusaantuneita seurassani. Suutuin tästä todella, varsinkin kun lempiopettajanikaan eivät pystyneet ottamaan minuun kontaktia. Koulu loppui seinään. Sen sijaan aloitin intensiivisen terapian ja lukuisat lääkekokeilut, jotka meinasivat viedä lopulta kaiken hyvän elämästäni, henkeä myöten.
Ei siis tarvittu elämää suurempaa tragediaa siihen, että sairastuin lopulta todella vakavaan paniikkihäiriöön. Se kaikki alkoi varkain: jäin ulkopuolelle kaveriporukasta, en sopinut uusiin porukoihin. Aloin kokemaan itseni erilaiseksi, aloin välttelemään muita. Ja valitettavasti kun velvollisuuksiaan välttelee (=kouluun meno), kierre syntyy: sitä alkaa ajattelemaan jatkuvasti. Nukkuminen loppui seinään, sillä ahdisti liikaa jotta olisin voinut nukahtaa. Lääkärit pohtivat syytä huimaukselle ja unettomuudelle, mutta kellekään ei tullut mieleenkään, että lapsi voi olla ahdistunut. Kun tätä oli jatkunut tarpeeksi kauan, ei tarvittu kuin enää se ”viimeinen niitti”. Minun kohdallani se oli perheenjäsenen kuolema, johon muut eivät osanneet suhtautua mielestäni tarpeeksi kypsästi. Tunsin, etten saanut surra rauhassa, vaan koin saaneeni leiman. Olin se tyttö koulussa jonka lähipiirissä kuoli joku, ja joka lintsasi koulusta. Itsenäiselle, uhmakkaalle, loukkaantuneelle ja ahdistuneelle teinille se oli liikaa: vihasin kaikkia, mikä sai minut lopulta pelkäämään kotoolta poistumista. Ja niin minulle diagnisoitiin liian nopeasti sosiaalisten tilanteiden pelko ja lääkkeet valittiin vähän sillä asenteella, että kunhan nyt jotain tuolle annetaan.
Elämän mittainen soppa on noin helposti valmis, lopulta niin pienten virheiden ja tekojen kautta. Ei tragediaa, ei suurta traumaa. Ihan vain pieniä tekoja ja tapahtumia vuosien varrella. Just like that.
Kiinnostaisi kuulla, miten muilla on puhjennut ahdistuneisuushäiriö? Tai tiedättekö, mitkä asiat siihen ovat vaikuttaneet? Oliko syy selvä, yksittäinen tapahtuma vai onko kenties teilläkin ollut tällaista vuosien kypsymistä taustalla? Kommenttikenttä on teidän, jos siellä ruudun takana joku tätä lukee!