Pelkojen kohtaamisesta ja itsensä hyväksymisestä

Olen niitä ihmisiä, jotka haluavat paeta ongelmien koittaessa. 

Menneisyydessäni olen muuttanut peräti kahteen otteeseen maasta toiseen, koska pakenin ihmissuhde-sotkujani. Olen hypännyt alalta täysin toiseen, kun en jaksanut enää kohdata työpaikan draamaa. Olen tehnyt näin jälkikäteen ajateltuna todella kylmiä katoamistemppuja ihmisten luota, joiden seura tuntui silloin syystä x pahalta. 

Piilotin laskut kirjahyllyyn, kun en halunnut kohdata niitä ja olen hiipinyt vähin äänin aamuyöstä ovesta ulos, kun en halunnut herätä asuntoon jääneen vierestä. 

Olen pakenija, tilanteiden kieltäjä. Ja varmaan siksi nyt tuntuukin niin pahalta. Koitan ensimmäistä kertaa elämässäni pysyä tässä, täällä, ja kohdata kaikki ne epämiellyttävät todellisuudet jotka juuri nyt elämääni kuuluvat. Ja masokistisesti ajattelin nyt kirjata ne ensimmäistä kertaa ylös, asiat joita ennen olisin paennut ja kovaa.

– Taloudellinen tilanne. Huhheijaa, miten perseelleen kaksi aikuista voikaan saada raha-asiansa! Luulin yhteenmuuton helpottavan taloudellista taakkaa, mutta kun kumppanin käsitys rahasta ja ”hyvästä elämästä” on aivan toista kuin omani ja epätoivoissani olen kuluneet kaksi vuotta koittanut elää siinä hänen todellisuudessaan, on tilanne nykyään ihan sietämätön. 

– Parisuhde. Olen ensimmäistä kertaa suhteessa, josta en ole lähdössä koska ”tuntuu pahalta”. Normaalisti masennuskausinani olisin jo kadonnut kamoineni kauas pois ja märehtinyt jylhässä yksinäisyydessäni jossain vieraassa maassa, mutta nyt en. Kait minulla on ensimmäistä kertaa sellainen tyyppi elämässä, jonka haluan siinä myös oikeasti pysyvän. Ja voi apua, se tuntuu vaikealta! On ihan yhtä tuskaa olla masentunut ja sekaisin päästään, mutta vielä niin, että poikaystävä joutuu elämään sitä itkunsekaista arkea kanssani? Sietorajat ovat todellakin koetuksella molemmilla ja vanhat toverini paranoiat ja mustasukkaisuus ovat nostaneet itsensä esille. Huh huh.

– Ihmissuhteet, kaikki ne. Minulla on todella läheinen perhe, mutta tällä hetkellä itseinhoni värittää kaiken. Koen olevani taakka heille, kuten myös ystävilleni. Asiaa ei myöskään auta se, että yhteydenpito muihin tuntuu tällä hetkellä vaikealta, sillä saan ahdistusoireita somesta ja viesteistä. 

– Mistä päästäänkin listan loppuun: sosiaalinen media, tavoiteltavissa oleminen jatkuvasti. Stressitasot ovat nousseet niin korkealle, etten tällä hetkellä pysty pitämään puhelintani päällä. En ole kuukauteen avannut sähköpostiani, en uskalla vastata kavereille, tutuille tai asiakkaillekaan. Olen aivan jumissa sen suhteen, että olisin tavoiteltavissa. Puhelimen pirinä saa saman tien sykkeen nousemaan, joten pidän puhelinta äänettömänä ja lentotilassa. Koskaan ennen ei sosiaalinen ahdistukseni ole ollut näin pahana, enkä tiedä mistä saada uskallusta lähteä ratkomaan tätä.

Tässäpä kauniissa listassa top neljä seikkaa, mitkä ahdistavat juuri nyt maailman eniten. Joiden takia olisin ennen paennut, lähtenyt vain. Irtisanonut kämppäni ja myynyt omaisuuteni, jättänyt suhteeni ja skipannut kaiken: olisin vain lähtenyt ulkomaille. Pitkälle reissulle tai muuttanut. Mutta enää en halua tehdä niin, en yksinkertaisesti jaksa. 

Faktahan on nimittäin se, että pidän valtavasti asunnostani. Onhan tämä pieni meille, mutta sijainti on ihana ja tunnelma hyvä. Vuokraemäntäni on myös mitä ymmärtäväisin ja miellyttävin persoona. Se että mua nyt vähän ahistaa, ei riitä enää syyksi sille että jättäisin asuntoni. 

Rakastan myös puolisoani aivan valtavasti. Vaikka flippailen tällä hetkellä aivan älyttömästi ja pelkään hänen kyllästyvän täysin tähän touhuun, ja huonoina hetkinä mietin miten en ansaitse häntä tai en muka koe saavani tarpeeksi tästä suhteesta, niin kyseessä on kuitenkin sellainen ihmissuhde, jota en ole valmis vetämään viemäristä alas koska ”tuntuu paskalta”. Kun elämän peruspilarit ovat kunnossa, sovimme niin hyvin yhteen (ja muutoinkin). Kyseessä on myös ensimmäinen kumppani, jonka aikana en ole kertaakaan haikaillut jonkin toisen tai paremman perään. Tyyppi, josta en muuttaisi mitään. 

Ja en vain yksinkertaisesti jaksa. En jaksa kolmatta kertaa rakentaa elämääni täysin alusta, en jaksa enää juosta karkuun.

Vaikka huonoja päiviä ja hetkiä on riittämiin ja asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, niin en vaan suostu antamaan periksi. Koen olevani sen velkaa itselleni, että vihdoin kohtaan oman epätäydellisyyteni ja otan siitä otteen, työstän sitä ja toivottavasti myös hyväksyisin sen. Oppisin olemaan, vaikken olisikaan karkumatkalla todellisuudesta. 

Ensimmäiset pelottavat askeleet olenkin jo ottanut. Puhunut suoraan tästä tilanteesta poikaystävän kanssa, pitänyt perheen ajantasalla tilanteestani ja soittanut, kun olo on ollut täysin loppu. Maininnut muutamille ystäville tästä, ihan jo siksikin etteivät ihmettele jos minulta ei löydy energiaa tavata. 

Pääsin myös lopulta viikossa akuutisti psykiatriselle polille ja hoitosuhde on aloitettu. Tuntuu vaikealta ja pelottavalta, että on aika kertoa ääneen kaikki virheeni ja pelkoni, mutta aionpa muuten tehdä sen. Ja pyytää apua, esim. tämän sietämättömäksi vedetyn talouden suhteen. Pelottaa aivan kamalasti, mutta samalla tuntuu hyvältä: tein sen, vihdoin. Pääsin hoitoon ja kohtaan näitä ongelmia. 

Nyt on vain pidettävä pää kylmänä ja uskallettava. Leap of faith, tällä kertaa pysähtymiseen.