Voiko olla täysin onnellinen, kun menehtyneen kumppanin ”haamu” mietityttää edelleen. Tämä on kysymys, jota olen viime aikoina pohtinut aika paljon. A:n kanssa menee hyvin, ehkä vähän ”liiankin hyvin” siihen nähden, että M vielä on molempien mielessä, ainakin jollain tasolla. Siksi olenkin miettinyt paljon sitä, olenko aidosti onnellinen vai yritänkö piilotella vielä menetyksen tuskan tunteita?

Vaikea sanoa, koska jos mietin hetkiä, jolloin M:n poismenosta oli vain vähän aikaa, oli tuska niin suuri, ettei siinä olisi voinut peitellä mitään tunteita. Olin auki ja turta, pitkään. 

Uudessa suhteessa pyyhkii siis hyvin. Ollaan löydetty aika hyvä tasapaino sille, että toinen työnsä puolesta matkustaa todella paljon ja minulla on töitä ja opintoja vielä yliopistossa jäljellä. Yhteistä aikaa ei ole jatkuvasti, mutta sitä on järjestetty riittävästi. Vaikka M on edelleen mukana, milloin enemmän milloin vähemmän, puheissamme olen huomannut, että suhteemme on alkanut keskittymään yhä enemmän meihin kahteen, emmekä enää puhu niinkään paljoa M:stä. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Ehkä ihan hyvä, jos meinaamme A:n kanssa saada juttumme toimimaan, ettei M ole jatkuvasti tapetilla. 

Toisen kautta mietin yhä edelleen, teemmekö M:a kohtaan väärin kun vähitellen hän on kadonnut puheistamme ja ikävöinnin kohteista. Tottakai hänen poismenonsa on vielä niin tuore, että se on tapetilla -mutta entä esimerkiksi kahden vuoden päästä? Tai viiden vuoden päästä? 

Ihmisen aivot ovat niin älykkäät, että ne suojelevat itseään kaikkein kipeimmiltä asioilta siten, että kipeät asiat siirtyvät mappiin Ö ja niitä tunteita ja kipeimpiä muistoja ja tapahtumia alkaa unohtamaan. En tarkoita, että koskaan unohtaisin M:n olemassa oloa, tai sitä kun hän vielä oli olemassa, vaan sitä että ehkä tuo tuska ja suru, joka hänen poismenostaan koitui, ”unohtuu”. Onko teillä tällaisesta kokemuksia ja olenko täysin hakoteillä? Saman asian voi nätimmin sanoa, että ”aika parantaa haavat”.

Olen kirjoitellut vähemmän nyt, koska rehellisesti olen panostanut viime aikoina kouluun. Lisäksi otin lopputilin vanhasta työpaikasta. Kyseinen työ alkoi kuormittamaan minua liikaa henkisellä tasolla (ahdistuneisuutta, kauhea stressi), joten hankin itselleni uuden työpaikan. Tässä on ollut kaikenlaista uutta ja jännää nyt elämässä meneillään.

Hei taas,

Kirjoitustahtini tänne blogiin on hidas siitä syystä, että jokaisen julkaisun teko vie aikaa jo siitä syystä, että aihe on raskas. Kirjoittaessa kaiken surun ja murheen joutuu prosessoimaan tekstin muotoon. Samalla aina, kun olen purkanut tuntojani ja teksti on julkaistu, olo on paljon parempi. Kirjoittaminen on aina ollut minulle terapeuttista; jos mietitään jo ihan lapsuuden ja nuoruuden päiväkirja -harrastusta tai nykyisin runojen kirjoittamista sopivan flow:n tullen.

Sain viime julkaisuun aivan ihania ja toivoa luovia kommentteja. Minua hieman pelotti julkaista teksti ja olin varautunut, että kommenttiboksiin saattaisi tulla kirjoituksia siitä, että etenen M:n kuoleman jälkeen liian nopeasti. Hämmästyksekseni kommentteja tuli kyllä, mutta ne olivat niin ihanan rohkaisevia, eivät ollenkaan tuomitsevia, että liikutuin jopa niistä. Kiitos vielä kommenteista.

Kommenteissa nousi esille se, mitä olen itsekin miettinyt, eli sitä, onko uusi suhde A:n kanssa laastarisuhde vai koenko aitoja onnen tunteita hänen kanssaan? Kommentoija kertoi myös kokeneensa tällaista, ja päätin tarttua tähän lyhyesti myös itse. Pelkäsin, ja joskus edelleen pelkään, että pidän häntä laastarina. Toinen puoli minusta sanoo, että se on turhaa. Välitän hänestä aidosti todella paljon, hän on hyvä mies. Lisäksi tunnen häntä kohtaan vahvasti, mikä ei todella ole minulle mitenkään itsestään selvää (ihastun kyllä kohtalaisen helposti, mutta vahvan tunteen saaminen tarvitsee jo jotain enemmän). En usko, että pidän häntä siksi laastarina.

Toinen asia on se, että laastarisuhteita tulee yleensä eron jälkeen -kun on seurustellut ja erotaan siten, että kumpikin jatkaa elämäänsä omilla tahoillaan. Tähän väliin, kun ei ole tottunut olemaan yksin, usein otetaan sitten joku pyörimään vähäksi aikaa, kunnes pärjätään yksin. Minulla ei ole kyse tällaisesta, koska M:a ei enää ole. Hän ei jatka elämäänsä maanpäällä ja siitä seurannut suru ja ahdistuneisuus oli täysin erilaista käsiteltävää, kuin erotilanne parisuhteesta.

Olenkin päättänyt, että tietoisesti pyrin saamaan itseni lopettamaan tuon laastarisuhteen miettimistä. Mutta samalla, täytyy olla armollinen: tunteiden kirjo on viimeiset kuukaudet ollut järkyttävä. On menty vihasta synkkään suruun, ahdistuksesta turtana oloon. Lopulta ihastuksesta syyllisyyden tuntoon. Ja kaikkea siltä väliltä ja ristiin rastiin. Ehkä nyt, kun viha ja ahdistus ei ole niin suurena päällä, kuin silloin kun M:n poismeno oli tuore, ymmärtää ja pystyy käsittelemään näitä asioita paljon enemmän.

A on luonani tänä viikonloppuna. Kävimme syömässä illalla aiemmin. Treffailu hänen kanssaan on hyvin romanttista, jopa intohimoista. Nukuin viime yönä huonosti, ja nukuin päiväunet joten en saanut unta ja tulin itsekseni tietokoneelle. Tuli sellainen fiilis, että kirjoitan tänne nyt jotain. A:n on nukuttuva, sillä hän lähtee aamuyöllä lennolle. Kömmin kyllä pian hänen viereensä ja herätän sen verran, että pääsen hänen isoon ja nallekarhumaiseen kainaloonsa. Se on turvallinen paikka kaikkien näiden ajatusteni ja surun keskellä. Varsinkin, kun hän miettii, ainakin suurinpiirtein, samoja asioita joista voimme yhdessä keskustella